Prinssisatu

Tämä puoliksi ironinen, puoliksi vilpittömän romanttinen tarina on kirjoitettu prinssi- ja prinsessasatujen stereotypioita lempeästi päivittäen ystävänpäivänä 2022.

Prinssi oli jälleen ratsastusretkellä. Uljaan kimonsa selästä hän katseli sukunsa tiluksia, jotka kumpuilivat viettäen loivasti kohti etäistä järvenselkää. Yhtäällä viljeltiin kuitukasveja, toisaalla kauraa ja perunaa, kolmannessa suunnassa oli myöhemmin kesällä luvassa auringonkukkien helotus. Suoraan edessä näkyi hedelmäpuutarha, jonka takana oli kasvihuoneita.

Prinssin nimi oli Florestan. Nimi oli poimittu suvun kunniakkaasta historiasta. Prinssin esi-isä, jonka kerrottiin herättäneen tulevan vaimonsa satavuotisesta unesta, oli myös ollut nimeltään Florestan. Mutta tälle prinssille ei ollut suotu kaunista neitoa. Kyllä hänellä oli tyttöystäviä ollut, mutta he olivat vierastaneet omissa maailmoissaan elänyttä nuorukaista. Lisäksi yhden – jonka kanssa prinssi oli parhaiten tullut toimeen – oli ajanut tiehensä äiti, herttuatar ja kartanonrouva omassa ylimielisyydessään. Tämän episodin jälkeen Florestan oli karannut kahdeksi viikoksi teille tietymättömille eikä ollut palattuaan puhunut äidille viikkokausiin.

Prinssi Florestan pysähtyi, hyppäsi alas satulasta ja sitoi uljaan kimon kiinni vaahteraan. Hän tykkäsi kuljeskella hedelmätarhan ja kasvihuoneiden tienoilla. Täällä tunsi tämän vuodenajan, kesäksi taittuvan kevään, ainutlaatuisen taian. Omena- ja kirsikkapuut tekivät kukkaa, ilmassa oli perhosia ja jossain lauloivat peipot. Yhden kasvihuoneen taakse näytti livahtavan joku tilan puutarha-apulaisista. Florestanin isä – prinssi itsekin, herttua ja kartanonherra – maksoi näille vuodenaikaistyöntekijöille kohtuullista palkkaa ja entiset työntekijät palasivat usein seuraavana vuonna takaisin.

Kasvihuoneen kulmalle käveltyään prinssi seisahtui. Seinustalla oleskeli tosiaan muuan ihminen, mutta hän ei ollut kukaan Florestanin tuntemista puutarha-apulaisista. Olisiko isä palkannut hommiin jonkun uuden tytön? Prinssi ei aina pysynyt ajan tasalla. Toisaalta tyttö ei työskennellyt, vaan luki, eikä hänen lukemansa kirja selvästi ollut mikään puutarhurin opas vaan ihan tavallinen romaani. Prinssi käveli hänen luokseen, jolloin tyttökin nosti katseensa.

“Moi”, kuului tytön huulilta.

“Päivää”, prinssi vastasi muodollisemmin. “Saanen kysyä, kuka olet ja mitä teet sukuni mailla.”

“Ai mut sähän oot tietty prinssi Florestan”, tyttö sanaili konstailematta. “Vau. Jännä jutella prinssille, mut kyllä kai noi tuolla kylillä pitää sua ihan hyvännäkösenä.”

“Pidätkö sinä?” tuli Florestanin mieleen jostain syystä kysyä.

“No juu, ihan mukiinmenevä sä oot. Mut tärkeintä miehessä on se mitä on pinnan alla. Niinku naisessakin.”

“Mitä sinulla on pinnan alla?”

“Vau. Ihan jees kysymys. Vastaus on tietty että unelmia. Ihan mielettömästi unelmia. Mä elän niissä. En mä tässä maailmassa osaakaan elää. Enkä varmasti pysyis hengissä ellei ois tädin perintöä.”

“Sinähän olet Dahlmanin tyttö”, prinssi Florestan huomasi. “Olit pikkutyttönä meillä hoidossa yhden kesän! Mutta sitten sinut vietiin jonnekin muualle.”

“Jep! Ja siks mä luikinkin tänne joskus salaa. Täällä on niin nättiä ja mulla on mukavia muistoja. Mut pelkään ettei sun äitis ja isäs tykkää kun mä maleksin täällä. Sä näytät onneks ihan sietävän mua.”

Todellisuudessa prinssi Florestan enemmän kuin sieti tyttöä. Tämä oli oikeastaan kaunis, vaikkei sitä hänen kiertolaisen ilmeestään aluksi huomannut – kaikki vaatteet olivat takuuvarmasti kirpputorilta. Lisäksi prinssi tajusi kohdanneensa jonkun kaltaisensa – unelmissa eläjän. Kaiken kukkuraksi tavattuaan tytön, jota Florestan muisti kauan sitten kävelyttäneensä kartanon pihalla, hänestä tuntui kuin hänen elämänsä palapeli olisi täydentynyt puuttuvalla palasella.

Siitä päivästä lähtien prinssi ja tyttö tapailivat silloin tällöin salaa puutarhassa tai syrjäisellä hiekkarannalla. He istuivat piknikillä, puhuivat kaikista mahdollisista ja mahdottomista asioista, pitivät jo toisiaan hieman kädestäkin. Kumpikin tiesi, ettei tyttöä toivotettaisi tervetulleeksi kartanoon, mutta toisaalta ajan kuluessa kumpikin tiesi, ettei heitä saisi pidetyksi enää erillään. Niinpä, kun vuosi kiertyi kohti keskikesän huipennusta, alettiin suunnitella yhdessä karkaamista. Mutta kuinka se olisi mahdollista ilman yhteyden katkaisemista kuninkaalliseen sukuun ja kartanoon, jonka maat olivat yhdistäneet prinssin ja tytön?

Lopulta eräänä heinäkuun alun aamuna prinssi livisti kartanosta jo ennen kuin hänen vanhempansa heräsivät tai palvelusväki ilmestyi touhuamaan keittiöön. Hän nappasi parit voileivät ja mehupullon mukaan eväiksi ja hänelle luvatun, mutta isän yhä omistaman Aston Martinin avaimet bermudasortsiensa taskuun. Auton ajaminen tallista lähitielle kenenkään havahtumatta oli lastenleikkiä. Kyliltä, etukäteen kohtaamispaikaksi sovitulta linja-autopysäkiltä, loikkasi kyytiin prinssin uusi ystävätär, Amelie Dahlman. He ajoivat kymmeniä kilometrejä poispäin herttuan maiden läheisyydestä, mutteivät kauas avaraan maailmaan, vaan kaupunkiin. Sieltä he ostivat Amelie-neidon uuden kauniin ja näyttävän vaatekerran – jotain, mikä puki köyhänpuoleista boheemityttöä aivan yhtä hohdokkaasti kuin prinsessaa. Ostosten jälkeen prinssi jakoi eväänsä tytön kanssa ja he nautiskelivat hetkisen olostaan, ennen kuin lähtivät uskaliaasti takaisinpäin.

Kartanossa oli tietysti huomattu, ettei prinssi Florestan ollut omassa siivessään nukkumassa ja myös Aston Martin näytti hävinneen tallista. Herttua ja herttuatar mutisivat jotain nuoren miehen oikuista syödessään palvelijoiden heille tarjoilemaa ankasta, riisistä ja salaatista muodostettua ateriaa. Kun kartanon väki oli käymässä ruokalevolle, kuului pihasta autotorven toitotus.

“Päivää kotikartanoon! Saanen esitellä prinssin uuden kauniin neidon!” kuului Florestanin uhmaileva huuto jo kun ensimmäiset kasvot olivat ilmestyneet ikkunaan.

Ja neito oli kaunis. Hänellä oli yllään vaaleanpunaista mekossa, liilaa kengissä, persikkaa käsilaukussa. Hiukset oli kunnolla harjattu, silmät meikattu ja huulille, niin kuin kynsillekin, annettu kevyt, liioittelematon värisäväys. Florestan mietti esitellessään tyttöä kartanonväelle ja kartanoa tytölle, tunsivatko hänen vanhempansa uuden tulijan. Äiti, herttuatar ja kartanonrouva, näytti olevan onnensa kukkuloilla; isän, herttuan ja kartanonherran, ilme oli maltillisempi ja tietäväisempi. Välillä prinssi ja tyttö vaihtoivat salaa pieniä sarkastisia katseita.

Lopulta oli ilmoituksen aika. Prinssi Florestan, hänen neitonsa, äitinsä ja isänsä olivat kokoontuneet kartanon salonkiin.

“Niin, nyt olette tavanneet neidon, jonka kanssa haluan yrittää rakentaa yhteistä elämää. Mutta hän ei ole kuka hyvänsä. Hänelle tämä paikka on tuttu – siltä ajalta, kun hän oli pieni tyttö ja minä teini-iässä. Hän on Dahlmanin tyttö, Amelie. Ja vaikka olemme yhdessä pukeneet hänet salonkikelpoiseen asuun, hän ei osaa etikettiä.”

“Enkä halua osata”, lausui Amelie Dahlman häkellyttävän suorapuheisesti.

“Isä. Äiti. Ennen kuin tuohdutte, pyydän teitä pohtimaan esittämääni vaihtoehtoa. Kaunis neitoni ei ehkä sovi asumaan kartanossa, mutta sitä hän ei haluakaan – enkä suoraan sanoen enää minäkään. Prinssipoikanne on tuota pikaa keski-ikäinen. Ehdotan, että puutarhurin talo, jossa ei ole asuttu pian vuosikymmeneen, kunnostetaan ja se erotetaan pihoineen omaksi tontikseen. Siitä tulisi erinomainen koti kahdelle ihmiselle, jotka ikkunasta näkyvät hedelmäpuut ja kasvihuoneet eräänä toukokuun päivänä yhdistivät.”

Prinssi Florestanin äiti näytti järkyttyneeltä, mutta isä alkoi heti tyynnytellä puolisoaan ja nämä vetäytyivät omaan makuukamariinsa neuvottelemaan. Sillä aikaa Florestan vei neitonsa takapihalle heittelemään frisbeetä. Kesäaurinko paistoi, ja vaikka ratkaisun hetket olivat käsillä, kummankin olo oli huoleton. Heillä oli toisensa, ja asia oli saatettu julki. Lopulta Florestanin isä – prinssi itsekin, herttua ja kartanonherra – huusi poikansa ja tämän neidon sisään kartanoon.

“No niin, poikani Florestan. Olemme keskustelleet äitisi kanssa ja tehneet päätöksen. Ehdotuksesi on oikeastaan aivan hyvä. Onhan tämä prinssien ja herttuoiden elämä vähän sellaista aataminaikuista. Teidän on varmasti ihan hyvä elää keskenänne, jos rakastatte toisianne. Rakastatteko?”

“Rakastan!” huudahti Amelie Dahlman ennen kuin prinssi ehti edes avata suutaan. Prinssi reagoi suutelemalla neitoaan kaikkien nähden suulle.

“Asia selvä”, herttua totesi ja hänen poskillaan kävi voimakkaampi puna kuin hänen poikansa muisti koskaan nähneensä isällään. “Mutta teidän on ymmärrettävä, etteivät palvelijat vastaa enää teidän taloutenne asioista.”

“Se sopii hyvin”, prinssi Florestan vastasi. “Äiti, sinä et varmaan tiedäkään – kun et ole ollut kiinnostunut – mutta minä ihan tykkään laittaa itse ruokaa, ja myös puutarhahommat kiinnostavat.”

“Samoin mä. Me tehdään kaikki yhdessä”, ilmoitti Amelie Dahlman.

Mitäs siinä saattoivat herttua ja herttuatar muuta tehdä kuin yhtyä nuorempien iloon. Puutarhurin talon remontti alkaisi heti, kun kartanonherra saisi pestatuksi työntekijät. Pariskunnan pitäisi vielä sen aikaa asua erillään, mutta seuraavaksi yöksi kartanon väki kutsui neidon nukkumaan prinssin asuinsiipeen. Kaikkien yllätykseksi molemmat kieltäytyivät. Sen sijaan he tahtoivat puutarhurin talon avaimet, vuodevaatteita, kaksi viinipulloa ja muutaman pikkusikarin. Kun kaunis kesäilta laskeutui tiluksille, prinssi Florestan ja neitonsa Amelie juttelivat ja nauroivat kahdestaan tulevassa kodissaan, päihtyivät viinistä ja rakkaudesta, neito tupakoi ikkunasta ja prinssi huudatti svengaavaa tanssimusiikkia yksinkertaisista musiikkilaitteista. Kun kellon viisarit siirtyivät seuraavan vuorokauden puolelle, prinssi Florestan ja Amelie-neito yhtyivät ensimmäisen kerran.

Tapahtumasarja

(Osallistuin tällä novellintyngällä Pirkanmaan kirjoituskilpailuun kevätkaudella 2018. Kirjoitustani ei palkittu. Kas kummaa...)

Jonne Kumatsu sanoi ”moi”. Siitä alkoi merkillinen tapahtumaketju.

Kaveri, jolle Jonne Kumatsu sanoi ”moi”, ei ollut ihan kuka tahansa kaveri. Se ei näet muistuttanut ulkoisesti Jonnen muita kavereita tai sitä, mitä kaverilla tavattiin tarkoittaa – ellei kyse ollut ns. ihmisen parhaasta ystävästä. Jonne siis moikkasi koiraa. Koiran nimi oli Pulla, joskaan nimellä ei tämän tapahtumasarjan kannalta ole mitään väliä. Sanotaan siis, että ihmislajin edustaja nimeltä Jonne Kumatsu sanoi ”moi” nimettömälle koiralle, joka ei oikeasti ollut nimetön, koska sen nimi oli Pulla. Onhan se nyt hassua, että koiran nimi on Pulla.

Moikkaaminen tapahtui kadulla Jonnen noutaessa postilaatikosta pari kirjelappusta, joten oli olemassa jonkinmoinen todennäköisyys, että tapahtumalla oli yleisöä. Tällä kertaa yleisöksi osui muuan naapurustossa asunut täti-ihminen. Hänen nimensä lienee aiheellista mainita tässä yhteydessä, joten kerrottakoon, että tädin nimi oli Kirsikka Borgenström. Häntä koiran tervehtiminen, niin kuin kyseessä olisi ollut kuka hyvänsä kaveri, jostain syystä sillä hetkellä ärsytti. (Tämä ”jokin syy” jääköön tässä yhteydessä hämärän peittoon – ellei se putkahda täysin ällistyttävästi pinnalle myöhemmin tässä tarinassa.) Niinpä Kirsikka Borgenström porhalsi Facebookiin kirjoittamaan päivitystä aiheesta ”kaikkea ne nuo nykyajan nuoret, koiria kohdellaan kuin ihmisiä ja ihmisiä kuin koiria, oi aikoja oi tapoja”. Tämä keräsi joukon toisia tätejä ja setiä heittelemään kommenteiksi vastaavia kokemuksiaan nykyajan nuorison tapainturmeluksesta. Tunnelman tiivisti muuan Arvi Puska -niminen setämies, jonka mielestä ”nÄMÄ KÄNNYKÄLLÄ KASVATETUT TEINIT. jOTKA EI KUNNIOITA VANHEMPIA IHMISIÄ EDES HAMSTERIN TAI KERPIILIN VERTAA. nE PITÄS MUILUTTAA”.

Vaikka alun perin kysymys oli siitä, että 20 vuotta täyttänyt Jonne Kumatsu moikkasi koiraa, alkoi laitakaupungin täti- ja setäyhteisö järjestäytyä ja puuhata kodinturvajoukkoja, jotka kiertäisivät laitakatuja pitkin hätistelemässä teininuorisoa pois pahanteosta – esimerkiksi ilkivallasta, näpistelystä, tappelusta tai mummojen potkimisesta. Aluksi homman ideointia hallitsi tätien taivastelu ja päivittely, mutta koska kodinturvajoukot ovat aika maskuliinista hommaa, siirtyi valta jossain vaiheessa setien action-linjalle. Ja kun idean toteutukseen päästiin joitakin päiviä myöhemmin, mukaan lähti karskeja ja raavaita miehiä varustautuneina kumipampuin ja pesäpallomailoin. Täti-ihmiset eivät viihtyneet siinä hommassa ollenkaan, vaan vetäytyivät vähin äänin pois.

Lähiviikkoina naapurustossa herättiin uuteen ällistyttävään uhkaan. Tämä oli pahempaa kuin kukaan oli nähnyt tai kuullut teininuorison saaneen aikaan. Tällä kertaa naapurustoa terrorisoi lauma ns. huolestuneita setämiehiä, jotka kävivät säälimättömästi kaiken sellaisen kimppuun, joka vähänkään muistutti täti- ja setäyhteisön mielikuvaa Jonne Kumatsusta, joka oli sanonut koiralle ”moi”. Tosin kukaan ei enää tässä vaiheessa muistanut Jonne Kumatsua, eikä Kirsikka Borgenström tiennyt hänen nimeään. Totta puhuen Kirsikka Borgenströmiä ja hänen osuuttaan asiaan ei muistettu sen enempää. Mikä vielä pösilömpää, Jonne Kumatsun näköiset tyypit saivat kulkea ihan rauhassa – kaverikoirineen – kun taas kadulla väkivallan uhreiksi joutui epävarman näköisiä yksinäisiä finninaamaisia teinejä, nuorehkoja liuhupartaisia hippimiehiä sekä kaikkein typerryttävimpänä ryhmänä nuoria naisia ja tyttöjä. Viimemainitut kohtasivat myös seksuaalista väkivaltaa ja häirintää. Kadulta raportoitiin, että tyttöjen päältä oli revitty vaatteet, ja ainakin kaksi ilmoitti joutuneensa raiskatuksi. Kun eräät vastahuolestuneet vanhemmat kysyivät Arvi Puskalta, saattoiko tämä pitää paikkaansa ja oliko kodinturvajoukkojen terrori mennyt liian pitkälle, tämä tölväisi ”nyt on sota ja sodassa ei normaalit moraalisäännöt päde”.

Erityistä vastareaktiota kodinturvajoukot herättivät Punk in Phinland -nettifoorumilla, jossa yltyi ”kova kovaa vastaan” -mieliala. Kun alkoi ilmetä, että poliisi katsoi mielellään setämiesten rötöstelyä läpi sormien, tunnetusti poliisivihamieliset anarkopunkkarit tuumivat, että nämä tarvitsevat nyt turpiinsa ja niin lujaa, ettei katujen kingiys jää millään lailla epäselväksi. Niin kävikin, että eräänä torstai-iltana hyökkäsi joukko mustanpuhuvia nahkatakkeja ja keesipäitä kodinturvasetien kimppuun ja löylytti näitä pahanpäiväisesti. Asiasta kanneltiin tietysti poliisille, joka ylireagoi ratsaamalla ja sulkemalla kymmenien kilometrien säteellä kaikki nuorisotilat, treenikämpät, harrastajateattereiden tilat, taide- ja polkupyörätyöpajat sekä Poikien Talon ja Tyttöjen Talon – kaiken, missä punkkareita saatettiin olettaa sikiävän. Kun yhdestä ratsatusta treenikämpästä löytyi merkkejä huumeidenkäytöstä, setämiehiä puolustava oikeistopopulistinen MH?!?!-verkkolehti alkoi aktiivisesti levittää disinformaatiota, että Tyttöjen Talossa on käytetty huumeita. Tämän luonnollisesti kaikki taloon millään lailla liittyvät henkilöt kielsivät.

Tässä vaiheessa feministipiirit älysivät, että tyttöjä vastaan oli perusteettomasti hyökätty, missä oli pakko olla kysymys patriarkaatin häikäilemättömästä vallankäytöstä. Järjestettiin mielenosoitus, jonka poliisi saartoi neljäksi tunniksi alle sadan metrin pituiselle kadunpätkälle ja kiikutti yöksi putkaan tietysti joukon kilteimpiä osallistujia, joista 90 prosenttia oli naispuolisia. Seuraavana päivänä kaupungin valtamediat kirjoittivat sydämeenkäypiä paheksuvia kommentteja mielenosoittajista, jotka olivat käyttäneet tuhmia sanoja poliisista ja kodinturvasedistä. Sosiaaliseen mediaan ilmestyi kommentteja siitä, kuinka löperösti media oli nyt hoitanut journalistisen tehtävänsä, mistä valtamediat tuohtuivat, vaikka oikeasti kyse ei edes ollut viattomasta löperyydestä vaan median, poliisin ja oikeistopuolueiden välisestä sopimuksesta, jonka mukaan poliisista oli kirjoitettava aina myönteiseen ja luottavaiseen sävyyn ja kaikesta poliittisesti vasemmalle vivahtavasta taas kielteiseen ja pelottelevaan sävyyn. Sitä seuraavana päivänä yhteen sanomalehteen kuitenkin lipsahti yksi tyttöjä ymmärtävä kommentti, jonka oli kirjoittanut erään Tyttöjen Talo -aktiivin henkilökohtaisesti tuntenut toimittaja. Tämä kirvoitti MH?!?!-verkkolehdessä kampanjan, jonka mukaan koko valtamedia on vasemmistofeministinen ja sitä vastaan on käytävä infosotaa.

Jyrkimmät feministiaktivistit päättivät nyt perustaa naiskaartin, joka liikkuisi alkuperäisten kodinturvajoukkojen tavoin kaduilla ja valvoisi, etteivät valloilleen päässeet setämiehet hyökkäisi viattomien tyttölasten kimppuun kadulla. Ympyrä sulkeutui, kun mukaan lähti myös Kirsikka Borgenström, joka oli täydellisesti suivaantunut sedille ja kääntänyt kelkkansa, koska oikeastihan hänen avainroolia näytellyt Facebook-päivityksensä pahantapaisesta nuorisosta oli syntynyt mielenkuohussa, jonka taustalla oli hupsu riita serkunpojan kanssa keittiön lasikupista mystisesti kadonneista nallekarkeista (no niin, nyt se putkahti!). Tulevina päivinä raportoitiin väkivaltaisista yhteenotoista setämiesten ja naiskaartin välillä, minkä valtamedia ja MH?!?!-verkkolehti yksimielisesti langettivat naiskaartin syyksi, mitä yksimielisyyttä edes sosiaalisen median kommentoijat eivät noteeranneet (journalistisen löperyytensä tähden). Tässä vaiheessa useimmat perheet eivät enää päästäneet tyttöjä ulos kodeista muuten kuin autokyydillä kouluun ja enintään ohjattuun harrastusryhmään, ja ravintoloissa alettiin kieltäytyä päästämästä sisään yksinäisiä naisia. Toukokuussa poliisi lakkautti naiskaartin, ja Kirsikka Borgenström tuomittiin ehdolliseen vankeuteen.

Politiikassa Peräsuomalainen puolue sisällytti puolueohjelmaansa periaatteen, jonka mukaan naisen oli alistuttava miehen tahtoon kodeissa, työpaikoilla ja yhteiskunnassa. Puolueen harvoista naisjäsenistä 90 prosenttia erosi tämän ohjelmajulistuksen jälkeen. Kristillisten järjestöjen liitto puolestaan julisti, että syntiinlankeemus oli Eevan syytä, tämän vuoksi naiset olivat kaiken vääryyden ja rikollisuuden alkupiste ja heitä oli syytettävä kaikesta, mistä heitä oli suinkin mahdollista syyttää. Yli puolet kristillisten järjestöjen naisjäsenistä erosi pian tämän sammakon jälkeen. Toimittajat, yleisönosastokirjoittajat ja vanhoilliset nettivaikuttajat alkoivat vaatia poika- ja tyttökoulujen eriyttämistä. Naisilta ja tytöiltä haluttiin kieltää myös housujen käyttö, ja kiihottunut Arvi Puska jakoi Facebookissa kommentin, jonka mukaan ”nIIN KUIN ME MIEHET TIEDETÄÄN. sILLOIN VASTA TYTTÖ ON KAUNIS. kUN SILLÄ EI OLE HUOSUJA JALASA”. (Tämä on vihoviimeinen kerta, kun Puska esiintyy tässä tapahtumasarjassa.) Sellaistakin ääriajattelua kyllä ilmeni, että naisten pitäisi liikkua yleisellä paikalla hunnutettuina. Kaikenlaista ääriajattelua ilmeni.

Amnesty International julisti Suomen ajautuneen ihmisoikeuskatastrofiin ja alkoi kampanjoida maassa vallitsevaa politiikkaa vastaan. Tästä moni ns. tolkkua edustanut kansalainen närkästyi, sillä maan hallitus ei ollut aktiivisesti ajanut tällaista politiikkaa ja heidän tietääkseen sillä oli yhä pätevä mandaatti. Oikeasti hallitus oli kyllä sotkeutunut jupakkaan häpyluitaan myöten, mutta ei siitä nyt (välttämättä) sen enempää. Vuoden loppuun mennessä varsinkin eräiltä tietyiltä asuinalueilta 5–20 prosenttia naisväestöstä muutti ulkomaille, ja rehellinen naisenpuute alkoi yleistyä varsinkin nuorilla miehillä, joiden naisystävät ja naisystäväkandidaatit olivat alttiimpia lähtemään kuin keski-ikäiset perheelliset. Jotkut anoivat ulkomailta jopa poliittista turvapaikkaa, mihin niitä maita hallitsevat setämiehet reagoivat tyyliin ”äsh, ei siellä mitään naisia vainota, minulla asuu Suomessa kumminkaima ja hänen mukaansa kaikki on oolrait”. Niinpä epäonniset turvapaikanhakijat lähetettiin tylysti takaisin kotimaahansa. Suomeen palattuaan he joutuivat vankilaan, sillä lööppimedian mielestä mikään ei ollut häpeällisempää kuin suomalainen hakemassa turvapaikkaa ulkomailta ja tämä oli isänmaallisuussyistä rangaistava teko, mihin poliittiset päättäjät myötäreagoivat löperyyttään, muka kuvitellen, että tämä on kansan syvien rivien tahto.

Oikeasti kansan syviä rivejä ei olisi voinut vähempää kiinnostaa minkäänsuuntainen vouhkaaminen. Ihmisten enemmistö olisi vain halunnut elää, tehdä töitä, käydä kauppaa, tavata toisia ihmisiä, syödä, juoda ja naida niin kuin ennenkin. Se vain ei monessa tapauksessa ollut enää mahdollista. Naisten oman rahan ja itsenäisen shoppailun kadotessa markkinoilta meni hirvittävä määrä yrityksiä konkurssiin, kauppaketjut kutistuivat ja moni ylikansallinen firma vetäytyi koko maasta toiminnan täällä käännyttyä jyrkästi tappiolliseksi. Yrityksille vaadittiin supistuneesta valtionkassasta näennäisen perustellusti lisää tukia, minkä korvaukseksi julkisen sosiaali-, terveys- ja kulttuurialan budjetit nollattiin. Kuolleisuus kasvoi äkisti ja kulkutauteja rupesi putkahtelemaan. Vuoden sisällä vallitsi pahempi lama kuin multaisella 1990-luvulla olisi voitu edes kuvitella. Suomea pilkattiin Euroopan Pohjois-Koreaksi, mihin osansa antoivat median ruokkimat kuninkaallisen kultin rakentaminen presidentti Hauli Kliinistön ympärille ja militantti ilmapiiri, jonka vallitessa neljänteen Tuntematon-filmatisointiin sijoitettiin kaikkien aikojen suurin elokuvabudjetti.

Tietysti media syytti lamasta naisia, kuinkas muuten. Lanseerattiin jopa kampanja ”naiset shoppailemaan”, joka oli alusta lähtien tuhoon tuomittu, sillä poliisi ja vartijat eivät tykänneet ilman miestä näyttäytyvistä naisista, miehiä ei innostanut naisellinen shoppailu, naisilla ei ollut rahaa – naisten työttömyys oli kivunnut yli 50 prosenttiin – eivätkä he lämmenneet koko kampanjalle, aatteellisista syistä. Koko homma kääntyi itseään vastaan, kun joukko feministejä käynnisti kampanjan ”nainen, älä osta mitään” ja sen tueksi joukko nuoria miehiä käynnisti oman kampanjansa ”mies, älä osta mitään”. Niinpä talous romuttui entisestään. Jatkoromahduksesta syytettiin naisia ja turmeltunutta nuorisoa. Suomi oli liukunut setien hirmuvaltaan.

Marraskuussa maahan julistettiin hätätila, ja kuninkaallinen presidentti Hauli Kliinistö runnasi hätätilahallituksen, joka koostui demokraattisten toimijoiden (kansanedustajien, eduskuntapuolueen jäsenten) sijaan virkamiehistä. Hätätilahallitus lakkautti kaikki sosiaaliset tukitoimet, julkiset sairaalat, pakkomyi valtion tai kuntien osittain omistamat vuokra-asunnot ja joukkoliikenteen ulkomaisille sijoittajille pilkkahinnalla, ja kaikki näin syntyneet säästöt sijoitettiin poliisiin ja armeijaan sekä yritystukiin. Yritystukia ei tietenkään kohdistettu kotimaisiin pieniin tai keskisuuriin yrityksiin, vaan ne jaeltiin ylikansallisille firmoille, jotka kiittivät kauniisti supistaen tai lakkauttaen toimintojaan niin kuin ennenkin. Seuraavaksi hätätilahallitus peruutti kevään eduskuntavaalit. Kansainvälinen yhteisö noteerasi, ettei Suomi enää ollut millään mittarilla demokraattinen maa, mutta voi-voi, asialle ei oikein mahtanut mitään. Väestön pako Suomesta yltyi, ja kesään mennessä maasta oli muuttanut yli miljoona ihmistä, joista osapuilleen 80 prosenttia oli naisia. Kesällä kansainvaellus pois auvoisesta synnyinmaasta kiihtyi niin dramaattisiin mittoihin, että hätätilahallitus päätti pistää rajat kiinni omilta kansalaisiltaan.

Silloin tapahtui jotain, mitä vuosikymmeniä maailman stabiileimmaksi maaksi nimitetyssä Suomessa ei ollut kukaan ennustanut. Kansan enemmistö oivalsi lopultakin olevansa enemmistö, ryhtyi yleislakkoon, kieltäytyi alistumasta hätätilahallituksen ja muiden vallakkaiden setien hirmuvaltaan tai tekemästä näiden kanssa mitään yhteistyötä, ja kumosi verettömästi vallan lokakuussa. Naiset olivat kaivanneet oikeuksia, miehet naisia, ulkomaille häipyneet synnyinmaataan ja kaikki, pientä setämiesjoukkoa lukuun ottamatta, ihan tavallista elämää.

Kaikkeen tähän ajauduttiin sen myötä, että Jonne Kumatsu, parikymppinen työtön laitakaupunkilainen, oli sanonut koiralle ”moi”.

Hesb, Hesb

(Aloitus, jonka aioin jatkaa Pirkanmaan kirjoituskilpailuun lähetettäväksi novelliksi v. 2017, mutta sitten se näyttikin omalla omituisella tavallaan hyvältä juuri tällaisena.)

Jonas Köykkelssen muisti vieläkin sen hetken kuin eilisen tai ainakin toissapäivän. Kevätkesän kuuma aurinko pilkisti vaaleanharmaiden pilvien raosta, ja viereisen kadun varteen pysäköidystä Nissan Bluebirdistä kuului lujalla Pulpin kappale Mis-Shapes. Se oli iso hitti silloin, tai edellisenä talvena tai syksynä tai jotain sinnepäin. Yhdeksän syksyn, talven ja kevään sinnikkään aherruksen jälkeen Jonas Köykkelssenillä oli todistus kourassa. Koulu oli ohi.

Sen jälkeen Jonas Köykkelssen ei ollut tehnyt yhtään mitään.

Tarinahenkilö

(Taas kilpailukirjoitus. Vaikka kilpailussa palkittujen nimiä ei ole tekstin lisäämishetkellä vielä ilmoitettu, on ajankohta niin lähellä, että voimme julistaa kirjoitelman kohtaloksi "ei pärjännyt". Tosin en oikein uskonutkaan tämän pärjäävän. Eiköhän Pirkanmaan kirjoituskilpailussa menestyäkseen pitäisi osata ja haluta kirjoittaa "oikeasti hyvää kirjallisuutta".)

Oli kerran eräs henkilö nimeltä Lutzinger. Tämä Lutzinger teki kaikkea. Hän käveli, soitti pianoa, soitti tuubaa, soitti ksylofonia, soitti balalaikkaa, soitti kontrabassoa, soitti tamburiinia, soitti, soitti, aina vain soitti, mutta vielä enemmän hän käveli. Ei tietenkään voi sanoa, että Lutzinger teki kaikkea, jos hän vain käveli ja soitti erilaisia soittimia, mutta kyllä Lutzinger teki kaikenlaista muutakin. Tosiaan kaikenlaista. Tietysti Lutzinger söi, joi ja nukkui, todennäköisesti myös pissasi ja kakkasi ja mitä näitä harvemmin ääneen puhuttuja asioita nyt onkaan, ainakin hän rakasteli, sillä hänellä oli puoliso. Mutta niitä asioita me ulkopuoliset harvoin pääsemme näkemään, joten se niistä. Lutzinger luki kovasti kirjoja, ja niiden innoittamana hän myös itse kirjoitti. Runoja. Pääasiassa runoja. Lutzinger oli siis runoilija, sen lisäksi että häntä ehkä voisi tituleerata muusikoksi (ja kävelijäksi, mikäli se vielä halutaan toistaa). Mutta totuuden nimessä täytynee kertoa, että Lutzinger vietti paljon enemmän aikaa lueskellen kuin kirjoitellen. Ihmiset tapaavat mainita useammin siitä, jos joku henkilö harrastaa kirjoittamista, kuin saman henkilön lukuharrastuksesta. Tälle on luonnollisesti syynsä: lukeminen on paljon yleisempää kuin aktiivinen luova kirjoittaminen. Kaikenlaiset ihmiset lueskelevat kirjoja ja lehtiä, mutta huomattavasti harvemmat itse kirjoittavat toisille tai itselleen sitä lueskeltavaa. Lutzinger osasi tehdä sitä, ja tekikin, mutta jos hänen tekemisiään tarkastellaan kokonaisuutena, niin voi hyvinkin olla asiallisempaa mainita lukeminen ennen kirjoittamista. Tekikö Lutzinger sitten muutakin kuin käveli, soitti soittimia, luki, kirjoitti ja harjoitti normaaleja inhimillisiä toimintoja? Toki. Lutzinger nimittäin harjoitti kauppaa. Hän osteli ihmisiltä käytettyä tavaraa halvalla ja myi sitä kalliilla. Lisäksi hän kanniskeli kotiinsa kaikenlaisia löytöesineitä, mitä vain ihmiset heittelevät pois kuvitellen hyödyttömiksi, ja myi niitä toisille ihmisille tehden huomattavaa voittoa. Mutta ei Lutzinger siihen toimintoon kovin paljon aikaansa kuluttanut. Kuten on aiemmin mainittu, hän harrasti kävelemistä, aina vain hän oli iänikuisilla kävelylenkeillään, ja sieltähän se löytötavarakin tarttui mukaan, jostakin matkan varrelta, missä vain Lutzinger sattui milloinkin liikkumaan. Ei hän juuri muista puuhista rahaa saanut; joskus hän saattoi esiintyä jossakin konsertissa, soittaa pianoa, tuubaa, ksylofonia, balalaikkaa, kontrabassoa, tamburiinia tai jotakin muuta soitinta, mistä hyvästä hänelle saatettiin maksaa pieni palkkio. Joskus ei maksettu. Kaiken edellä mainitun lisäksi Lutzinger kasvatti ikkunalaudallaan basilikaa, iisoppia, sitruunamelissaa ja muita yrttikasveja sekä useita erilaisia chililaatuja. Lutzinger myös joogasi, meditoi, maalasi silloin tällöin tauluja, poltti suitsukkeita, poltti sikareita, lämmitteli puusaunaa, harrasti puukäsitöitä, opetti eräälle lapselle fysiikan alkeita, kävi jumpassa ja katseli televisiota, jossa hänen lempiohjelmiaan olivat brittiläiset murhamysteerit. Mutta paljon näitä asioita enemmän Lutzinger käveli.

Lutzingerin naapurissa asui Herkko. Hän ei harrastanut kaikkea mahdollista kuten naapurinsa, vaan lähinnä kahta asiaa: virkkasi ja irkkasi. Herkko kulutti leijonanosan elämästään virkaten pipoja ja pannulappuja (niitä hän ei koskaan myynyt, vaan antoi ilmaiseksi läheisilleen, jotka olivat salaa jo täysin kyllästyneitä asiaan) sekä keskustellen tuntemattomien kanssa IRC-kanavilla. Kukaan Herkon ystävä (niitäkin hänellä oli) ei enää irkannut, onhan nykyaikana olemassa kaikenlaista Facebookia, Twitteriä, Instagramia ynnä muuta ja nämä Herkon ystävät eivät olleet niin oikkuja, etteivät haluaisi seurata aikaansa. Herkko ei ollut koskaan edes harkinnut rekisteröitymistä mihinkään nykyaikaiseen sosiaaliseen mediaan. Hänelle oli olemassa vain irkkaaminen. Ja virkkaaminen.

Toisella puolella Lutzingeria asui Mummu. Hänestä ei tarvitse juuri muuta sanoa. Hän oli mummu, sellainen kuin kaikki stereotyyppiset mummut ovat. Kissakin hänellä oli. Mummu oli kokeillut jopa pyyhkiä kissalla pöytää, mutta se oli jäänyt kokeiluksi, sillä kissa ei tykännyt asiasta ollenkaan ja Mummu tykkäsi kissasta. Mummu katsoi televisiota (volyymi kauhean isolla), luki lehteä, joi kahvia, kutoi joskus sukkia ja nukkui paljon, paitsi että heräsi kolmesta tähän saakka mainitusta henkilöstä aikaisimmin aamulla niin kuin mummuilla on usein tapana.

Kun edellä on puhuttu kolmesta tähän saakka mainitusta henkilöstä, se näyttää vihjaavan siitä, että tarina kertoisi jatkossa useammastakin henkilöstä kuin näistä kolmesta. Näin ei kuitenkaan ole, vaan tässä tarinassa on ainoastaan kolme henkilöhahmoa. Kaiken lisäksi heistä yksi eli Mummu ei esiinny tarinassa kuin ohikiitävän hetken. Niinpä tarina kertoo pääasiassa kahdesta henkilöstä – Lutzingerista ja Herkosta. Heistä Herkko esiintyy tässä tarinassa vähemmän aikaa kuin Lutzinger. Tämä tarina kertoo ensisijaisesti Lutzingerista.

Eräänä päivänä Lutzinger heräsi aamulla melko aikaisin. Naapurin Mummu oli tietysti jo käynyt sitä ennen hakemassa postin, mutta Herkko oli yhä syvässä unessa (ja tulisi olemaankin vielä neljän tunnin ajan). Lutzinger nousi ylös vuoteesta, työnsi jalkansa tohveleihin – tai laittoi tohvelit jalkaansa, kummin vain lukijan on se helpompi hahmottaa – ja käveli keittiöön keittelemään teetä. Tosin siinä välillä hän poikkesi vessaan, mutta niistä asioista harvoin puhutaan ääneen, joten eipäs puhuta sen enempää nytkään. Lutzinger joi teensä ja söi paahtoleipänsä, jotka hän oli sitä ennen paahtanut leivänpaahtimessa. Samalla Lutzinger luki päivän lehden, joka ei ollut Helsingin Sanomat. (Tässä yhteydessä ei liene väliksi paljastaa, mikä Lutzingerin aamuteepöydässä lukema lehti oli. Se jääköön tarinan kertojan ja itsensä Lutzingerin väliseksi salaisuudeksi. Tarinan täytyy herättää mielenkiintoa niin kutsuttuja rivinvälejä kohtaan, ja tässä tarinassa se mielenkiinnon herättäminen tapahtuu nyt.) Aamuteepöydästä noustuaan Lutzinger tietysti sonnustautui ulkokamppeisiinsa ja lähti kävelylle. Aamulenkillä oli pituutta yhteensä kahdeksan kilometriä ja 749 metriä, ja sen kävelemiseen Lutzinger käytti puolisentoista tuntia. Nopeamminkin hän olisi voinut kävellä, ellei hän olisi noin puolimatkassa äkännyt ojasta pyöränromua, joka mitä ilmeisimmin ei ollut siinä paikassa vielä kolme päivää sitten, jolloin Lutzinger oli viimeksi kävellyt aamulenkkinsä tätä reittiä. Muilla kävelylenkeillään hän ei ollut osunut tälle tienpätkälle viikkokausiin. Joka tapauksessa Lutzinger raahasi pyöränromun kotiinsa, tarkemmin sanoen autotalliinsa, missä Lutzinger säilytti hänen mielestään myymisen arvoista esineistöä. Autokin siellä oli, vaikka Lutzinger ei useimmiten ajanut sillä. Aina joskus hän kyllä ajoi. Niinpä voidaan lisätä ensimmäisen kappaleen sisältöön, että Lutzinger myös ajoi autoa; toisaalta sitä ei välttämättä tarvitse lisätä, koska Lutzinger useimmiten ei ajanut. Pyöränromun autotalliin jätettyään Lutzinger meni sisään varsinaiseen asuinhuoneistoonsa, riisui ulkovaatteensa, hengähti hetkisen sohvalla, sitten nousi, käveli pianon ääreen ja alkoi soittaa lempikappalettaan The Long and Winding Road. Kyllä Lutzinger muutakin soitti, muiden muassa hieman Frédéric Chopinia sekä Gazebon kappaletta I Like Chopin. (Tästä voimme jo päätellä, että Lutzinger tykkäsi Chopinista, mutta vähintään yhtä paljon hän piti Paul McCartneystä. Joskin osa McCartneyn tuotannosta ei Lutzingeria miellyttänyt, sillä se oli liian rockia ja Lutzinger ei pitänyt rockmusiikista, jonka hän mielessään yhdisti elämäntapaan, jota hän ei ollut koskaan halunnut noudattaa.) Soittopuuhien jälkeen Lutzinger meni verstashuoneeseensa nikkaroimaan jotakin puuesinettä, josta hän ei itsekään oikein tiennyt, mikä se on tai mikä siitä tulee. Kun tätä nikkarointia oli jatkunut suurin piirtein puoli tuntia, Lutzinger meditoi, kunnes tunsi itsensä nälkäiseksi ja suuntasi keittiöön, jossa häntä odotti chilillä ja yrteillä maustettu pastaruoka. Tietysti tarina voisi mainita, että ruuan oli laittanut Lutzingerin puoliso, mutta koska tämä tarina ei kerro Lutzingerin puolisosta, se ei mainitse, kuka ruuan oli laittanut. Olettakaamme siis, että chilillä ja yrteillä maustettu pastaruoka vain ilmestyi lautasella Lutzingerin eteen, kun hän itse oli ilmestynyt verstashuoneesta keittiöön.

Tähän päättyy kertomus siitä, kuinka Lutzinger käytti aamu- ja keskipäivänsä.

Herkko ei ollut tässä vaiheessa tehnyt vielä yhtään mitään. Ei virkannut eikä irkannut. Mutta kun Lutzinger istui maiskuttelemassa pasta-ateriaansa (Lutzinger tosiaan maiskutti – mitäpä hän ei olisi tehnyt), Herkko näki sen omasta asunnostaan avatessaan ikkunaverhoja. Oli näet syksy ja sen verran hämärä päivä, että Lutzinger näki parhaaksi pitää keittiössään valoja päällä, ja kun ikkunaverhot olivat auki, sen ansiosta ulkoapäin näki erittäin hyvin, mitä keittiössä tapahtui. Tosin keittiön ikkuna ei avautunut kadulle päin, eikä edes metsään, jossa aina silloin tällöin liikuskeli koiria ja niiden ulkoiluttajia (joista ei sen enempää, sillä tämä tarina ei kerro niistä tai heistä), vaan ainoastaan kohti Herkon parakkia. Näin ollen kukaan muu kuin Herkko ei voinut nähdä Lutzingerin ikkunan läpi hänen keittiöönsä – ei edes Herkon puoliso, sillä Herkolla ei ollut puolisoa. Mutta Herkko sen näki. Tosin asialla ei ollut Herkolle mitään väliä (eikä Lutzingerille, sillä hänen elämässään oli niin paljon muutakin sisältöä kuin ajatus Herkosta), sillä kun hän oli nauttinut aamukaakaonsa, hän rupesi taas irkkaamaan ja virkkaamaan, sillä hän ei kerta kaikkiaan tehnyt yleensä juuri mitään muuta.

Kello kolmen aikoihin Herkon päähän kuitenkin juolahti, että posti oli saattanut tulla, itse asiassa se oli saattanut tulla edellisenäkin päivänä, ja sitä edellisenä – hänellä ei ollut käsitystä, kuinka moneen päivään hän ei ollut hakenut postia. Kaupassa Herkko oli käväissyt parina päivänä tällä viikolla, mutta tänään siihen ei ollut tarvetta, sillä hänellä oli yllin kyllin kasvissosekeittoa jääkaapissa eikä Herkko ylipäätään syönyt kovin paljon, sillä virkkaaminen ja irkkaaminen eivät ole mitenkään energiaa vieviä puuhia. Lihaksia ne kyllä jumittivat pahoin, ja sen tähden Herkon oli joskus miltei pakko jumpata ja jumppaaminen sitten jo veikin energiaa jonkin verran. Kovin usein hän ei vaivautunut jumppaamaan. Posti oli kuitenkin syytä hakea. Herkon, Lutzingerin ja Mummun postilaatikot olivat rivissä kadun vastakkaisella puolella. Niinpä Herkko joutui ylittämään kadun päästäkseen postilaatikolle. Kiintoisana yhteensattumana Lutzinger oli valinnut juuri sen hetken lähteäkseen iltapäiväkävelylle, ja kun hän kaarsi pihastaan kadulle, sattui kolari. Herkko ei juuri ymmärtänyt katsoa eteensä, mutta syystä tai toisesta (mikä jää arvoitukseksi) olivat Lutzingerin ajatukset myös sillä hetkellä jossakin muualla ja niinpä naapurusten vartalot tömähtivät vastakkain.
”Oho. Hei”, sanoi Herkko Lutzingerille.
”Hei”, sanoi Lutzinger Herkolle.
”Anteeksi”, Herkko jatkoi.
”Anteeksi minunkin puolestani”, lausahti Lutzinger ystävällisesti.

Mummu sattui (vielä lisää sattumia!) katselemaan juuri sillä hetkellä kadulle ikkunastaan ja totesi ihmeissään puoliääneen, että nyt nuo naapurit lopultakin puhuvat toisilleen.
”Mäy”, kommentoi Mummun kissa.

Lutzingeria ei kuitenkaan erityisemmin kiinnostanut ryhtyä puhumaan Herkon kanssa sen syvällisempiä, sillä hänen käsityksensä mukaan naapuri lähinnä virkkasi ja irkkasi. Itse Lutzinger ei sen enempää virkannut kuin irkannut. Niinpä nyt löydämme kaksi asiaa, joita Lutzinger ei tehnyt, ja epämiellyttävänä sattumana (taas!) juuri niitä hänen naapurinsa melkein yksinomaan teki. Sen sijaan Lutzinger oli aterian ja iltapäiväkävelyn välillä lukenut kirjaa ja kirjoittanut pari riviä runoakin, soitellut hetkisen balalaikkaa (ehkä sen innoittamana, että hänen lukemansa kirja oli venäläinen) ja sivumennen sanoen käynyt jälleen vessassa, muttei siitä sen enempää. Iltapäivälenkin, jolla oli pituutta 9,62 kilometriä, varrelta Lutzingerin mukaan tarttui reppu, jonka joku oli jostakin syystä jättänyt puun oksaan. Sen hän ehkä voisi myydä ja tienata siitä hyvästä rahaa. Lutzingerin elämä oli täynnä tekemistä, jota hän itse piti mielekkäänä, tai sitten ei pitänyt, mutta joka tapauksessa hän käytti siihen tekemiseen paljon aikaa ja energiaa. Herkon elämä oli täynnä vain virkkaamista ja irkkaamista, juuri niin kuin Lutzinger arveli asian olevan, jos ylipäätään ajatteli Herkkoa ollenkaan.

Illemmalla Lutzinger sai parin puhelinsoiton avulla myydyksi sekä repun että pyöränromun. Tosin pyöränromu ei ollut sama, jonka hän oli aiemmin tänään löytänyt, vaan se oli lojunut hänen autotallissaan jo pidemmän aikaa. Pyöränromun osti henkilö nimeltä Justus. (ÄHÄÄ! Nyt paljastuu, että kertoja on johtanut lukijansa pahasti harhaan. Tässä tarinassa on kuin onkin vielä neljäs henkilöhahmo!) Hän oli seurannut etäältä Lützingerin tekemisiä jo pidemmän aikaa ja ihaili häntä niin paljon, että vaikka hän ei oikeasti tehnyt pyöränromulla yhtään mitään, hän saattoi ostaa sen ja maksaa siitä vieläpä hyvän hinnan, koska myyjä oli Lytzinger. Keneltäkään muulta kuin Lötzingeriltä hän ei olisi ostanut pyöränromua. Justus piti kerta kaikkiaan maailmankaikkeuden cooleimpana juttuna sitä, että Lätzinger oikeasti keräsi lähes käyttökelvottomia esineitä lähimaastosta ja tienasi niiden eteenpäin myymisellä elantonsa. Niinpä tänä iltana pyöränromusta tehtiin molempia osapuolia ilahduttaneet kaupat. Sitä tarina ei valitettavasti kerro, kenelle Lqtzinger myi repun. Tarina kertoo yhdestä ja toisesta, siitä ja tästä, Herkosta ja Mummusta, Justuksesta ja salaa hivenen L:n puolisostakin, joka ihan oikeasti valmisti keittiön ruokapöytään ilmestyneen chilillä ja yrteillä maustetun pastaruuan. Mutta ennen kaikkea tämä tarina kertoo
Lut
  zin
  ger
  ist
                    a,
tuosta ihmeellisestä veijarista ja koijarista, josta tarinaa riittäisi vaikka neljän ja puolen rivinvälin verran, häntä ja hänen tekemisiään saattoivat naapurit vain hämmästellä, jos välittivät, mutta mikseivät olisi välittäneet. Sen kaiken arvoinen oli tämä Herkon ja Mummun yhteinen naapuri, Justuksen ihailun kohde, oman puolisonsa oma puoliso, henkilö nimeltä Lutzinger, Lutzinger, Lutzinger Lutzinger Lutzinger, Lutzinger Lutzinger Lutzinger Lutzinger Lutzinger Lutzinger Lutzinger Lutzinger Lutzinger, LUTZINGER, LUTZINGER, Lllluuuuuutttzzzzzzzziiiiinnnngggeeeerrrrr!!!!!! Lutsinger Luzzinger ja vielä kerran Lutzinger

Emelina

(Teksti on kirjoitettu kevättalvella 2012 nähtyäni asiaan epämääräisesti liittyneen unen. En ole varma, lähetinkö sitä koskaan Pirkanmaan kirjoituskilpailuun. Aikomus ainakin oli.
Niin, ja varmuuden vuoksi: tämä ei ole huumorinovelli.)

Bob syntyi ja eli lapsuutensa puisessa omakotitalossa, jonka yläkerrasta, äidin ompelupöydän vieressä olevasta ikkunasta näkyi keväisin ja kesäisin kukkiva nurmi. Leikkikavereita ei ollut paljon lähistöllä, mutta se ei haitannut. Bob oli onnellinen lapsi. Äidin lämmin rakkaus, isän jännittävät leikit, serkkujen riemuntäyteiset kyläilyt, kurassa möyriminen lähiseudun lasten kanssa ja kukkanurmi ikkunan takana riittivät hänelle.

Kuusivuotiaana kaikki katosi.

Bobin äidille ja isälle tuli ero. Bob ei täysin ymmärtänyt, mikä hänen vanhempansa erotti, mutta heidän välillään ollut ongelma oli selvästi jatkunut jo pitkän aikaa. Kumpikaan vanhemmista ei kyennyt maksamaan entisen yhteisen asunnon kuluja, joten rakas koti ja kukkanurmi oli jätettävä. Bob muutti äitinsä kanssa rivitaloon, jonka pihassa asui useita lapsia, mutta joista Bob ei pitänyt ja jotka tapasivat kiusata häntä. Asia ei parantunut koulussa, jossa hän alkoi kuljeksia itsekseen ja leimautui hiljaiseksi ja yksinäiseksi. Kerran parissa viikossa Bob vietti päivän isänsä kanssa, mutta ne hetket olivat melkeinpä kaikista vaikeimpia. Isästä oli tullut hiljainen ja eristäytyvä, minkä Bob osasi myöhemmällä iällä tulkita masennukseksi.

Sitten tapahtui vielä pahempaa. Bobin äiti löysi uuden miehen. Hannes osasi hymyillä ja olla kireä yhtä aikaa. Bob ei pitänyt hänestä. Kerran Bob jopa karkasi salaa isänsä luo. Perillä hän löysi isänsä humalassa.

Seuraavana yönä Bob näki unen tytöstä, jonka nimi oli Emelina. Tyttö oli kaunis, vapaa ja iloinen.

Elämä jatkui, koulunkäynti sujui kivuliaasti ja Bobin tapaamiset isän kanssa olivat pannassa. Pikku hiljaa Bob alkoi seisoa enemmän omilla jaloillaan. Vieläkään hänellä ei ollut paljon kavereita, eikä hän vieläkään pitänyt Hanneksesta, jonka kanssa äiti oli mennyt naimisiin. Mutta lukeminen, kirjoittaminen, piirtäminen, maalaaminen ja musiikki antoivat Bobille lohtua ja hänen elämäänsä sisältöä. Kouluarvosanat paranivat vuosi vuodelta.

Unet Emelinasta jatkuivat. Emelina tuntui yhdistyvän kukkiviin niittyihin. Tyttö oli olemukseltaan niiden kaltainen. Bob yritti katsella tyttöjä koulussaan, mutta kukaan heistä ei ollut niin kuin Emelina. Jotkut tytöt olivat kyllä kauniita, mutta yksikään ei ollut niin kaunis kuin unen Emelina.

Bob tuli siihen ikään, jossa nuoren sukupuolisuus alkaa herätä. Hän oppi koskettelemaan itseään ja nauttimaan mielikuvista, joissa hän oli lähellä toista ihmistä ja sydän oli pakahtua jännityksestä. Mielikuvien toinen ihminen oli joskus oman luokan tyttö, toisinaan satunnainen vastaantulija – eräässä tapauksessa jopa poika. Mutta koskaan hän ei ollut Emelina.

Eräänä yönä Bob tajusi, että Emelina oli hän itse.

Bobia ei missään vaiheessa ollut kiinnostanut se, mihin luokan pojat alkoivat yksi kerrallaan suuntautua. Urheilu oli hänelle vieras maailma. Mieluummin hän harrasti jotakin luovaa ja yksinäistä. Tietysti Bob olisi jakanut luovat harrastuksensa jonkun toisen kanssa, jos sellainen olisi omasta lähipiiristä löytynyt, mutta kukaan ei tuntunut ymmärtävän Bobin suhdetta kirjoittamiseen ja kuvataiteeseen. Yksi oman luokan tyttö kyllä rakasti Claude Monet'n maalauksia, mutta hänkään ei halunnut olla Claude Monet. Ja monet lukivat Paulo Coelhoa, mutta yksikään ei halunnut itse olla Paulo Coelho.

Peruskoulun loppu häämötti. Äiti oli kysynyt, mitä Bob halusi koulun jälkeen tehdä. Bob halusi mennä lähimpään lukioon, koska se ei vielä muuttaisi hänen elämäänsä mitenkään. Koulussa puhuttiin monista tavallisista ammateista, mutta Bobia ei kiinnostanut niistä mikään. Hän halusi olla kirjailija, taiteilija, säveltäjä, jopa vaatesuunnittelija (kunnioituksesta sille, mitä äiti teki Bobin ollessa pieni; nykyään äiti työskenteli tilitoimistossa). Sellaisiksi ei valmistuta tavallisissa kouluissa. Onneksi Bobin arvosanat olivat niin hyviä, että hän pääsi helposti haluamaansa lukioon.

Unet Emelinasta olivat muuttuneet. Enää Emelina ei ollut Bobin katseen kohde, vaan Bobista oli tullut Emelina. Hänellä oli kukikas mekko yllä, joskus kukkaseppelekin päässä. Emelina juoksi vapaana kaupungin puistoissa, lähimetsissä, hiekkarannoilla, niityillä, missä vain hänen vapautensa ilo pääsi oikeuksiinsa.

Lukiossa Bob tutustui erilaisiin nuoriin. Yhtäkkiä kaikki pojat eivät olleetkaan urheiluun suuntautuneita eivätkä tytöt etäämpänä omissa piireissään. Monet seurustelivat. Alakulttuurit eivät enää merkinneet pelkkää ulkonäköä, kuten vielä peruskoulun yläluokilla, vaan kokonaista elämäntapaa. Bob pohdiskeli hiphop-, punk-, gootti- tai hippikulttuuria ja mietti, olisiko hän niissä kotonaan. Kaikilla niillä tuntui olevan annettavaa. Mutta yksikään ei ollut hänen henkinen kotinsa. Emelina kuului kukkaniityille, ja se oli unelma, jota Bob käsitti haluavansa tavoitella.

Eräänä iltana Bob joi uusien kavereidensa kanssa itsensä humalaan. Alkoholinkäyttö oli aina yhdistynyt Bobin mielessä isään, joka sittemmin oli ajautunut laitoskierteeseen. Nyt omassa ensihumalassaan Bob tunsi olleensa petetty. Kolmen valkoviinilasillisen jälkeen hänestä vihdoinkin tuntui, että hän oli valmis johonkin mikä oli kytenyt hänessä koko siihenastisen nuoruuden.

Sinä iltana Bobista tuli Emelina.

Bob-Emelina puki hetkeksi ylleen valikoiman tyttökavereidensa vaatteita. Toiset eivät pilkanneet, vaan kannustivat. Yhtäkkiä Bobista tuntui, että hän oli uuden lähipiirinsä viimeinen, joka ei ollut ymmärtänyt hänen olevan Emelina.

Sovinnaisuuden tähden oli parempi leikkiä Bobia vielä äidin ja Hanneksen nähden sekä koulutunneilla. Viikonloppuisin Emelina pääsi oikeuksiinsa uusien kavereiden seurassa. Joskus mentiin yhdessä kaupungille. Ravintolaan ei ihan vielä ollut pääsyä, eivätkä kaikki kadulla katsoneet Bob-Emelinaa hyvällä. Hieman myös oudoksutti, miten muut hyväksyivät sen, ettei Emelinaa hyväksytty yleisesti. Yhtenä iltana Emelina kysyi eräältä tytöltä, halusiko tämä seurustella hänen kanssaan. Tyttö vastasi, että olisi tuskin halunnut seurustella edes Bobin kanssa.

Kerran seuraavana kesänä Emelina karkasi puistossa iltaa viettäneiltä kavereiltaan. Hän juoksi ja juoksi yrittäen päästä kauemmaksi kaupungista. Mutta jalat väsyivät, juoma loppui ja ilta hämärtyi kohtalokkaasti, ennen kuin hän ehti kaupungin kehätien ulkopuolelle. Hän hyppäsi bussiin ja palasi oudoksuvien katseiden saattelemana puistoon. Kaverit olivat kadonneet jäljettömiin. Edes puheluihin ei vastattu ennen seuraavaa päivää.

Tuli kevät ja ylioppilaskirjoitukset. Bob luki kirjoituksiin tunnollisesti, vastasi huolellisesti ja läpäisi tutkinnon erinomaisin arvosanoin. Opettajat puhuivat "luokan parhaasta pojasta" ja äiti alkoi toistella sitä kuin harhaoppista mantraa. Isälle, joka oli selättänyt laitoskierteensä ja mennyt töihin, Bob sanoi, ettei oikeasti ollut luokan paras poika. Isä huokaisi syvään, katsoi silmiin ja sanoi ymmärtävänsä.

Sillä aikaa kevään kukat alkoivat kukkia. Emelina kuului kukkaniityille.

Bob-Emelina ei puhunut sanaakaan kavereilleen, saati äidille, isälle tai Hannekselle. Hän kävi yksin etukäteen ostamassa sen verran viiniä, ettei se loppuisi kesken heti alkuun. Bob lähti liikkeelle jo auringon noustessa. Lähimetsässä hän vaihtoi farkut ja puuvillatakin kukikkaaseen mekkoon. Puistomaisema vaihtui ulos kaupungista johtavaksi vihervyöhykkeeksi. Päästyään kaupungin kehätien ulkopuolelle Emelina istui puistonpenkille ja söi riisipiirakoita. Istuttuaan puolisen tuntia hän jaksoi taas. Hyvissä ajoin ennen iltaa hän pujahti eräästä vähän käytetystä alikulkutunnelista kaupunkiseutua ulompana kiertävän ohikulkutien toiselle puolelle ja vapautui kaupungin painolastista. Edessä näkyi utuinen kukkaniittymaisema, jonka yllä lepatteli perhosia.

Emelina maistoi vielä viiniä ja riisui tennistossunsa. Hän juoksi niityllä, kunnes kaatui. Silmät suljettuaan hän kuuli päässään ompelukoneen äänen.

Kotona.

Laasss!

(Teksti on näpytelty syystalvella 2009 häkellyttävän luomisinspiraation vallassa. Minun oli saatava luoda jotain, ylipäänsä jotain, ja helpointa oli istua alas tietokoneelle ja kirjoittaa. Puolet tekstistä syntyi nostamatta pyllyä tuolista ja toinen puolikas seuraavana tai sitä seuraavana päivänä. Keväällä 2011 lähetin tekstin (hiukan editoituna) Pirkanmaan kirjoituskilpailuun. Jäi epäselväksi, päätyikö kirjoitus koskaan edes raadin luettavaksi. Palkintoja sille ei ainakaan anniskeltu.)

Ehämumsom Ronilds tempaisi maasta kävyn ja heitti sen ilmaan. Käpy lensi aluksi melkein suoraan ylöspäin – jonne Ronilds oli sen tähdännytkin – mutta alkoi sitten kaartua vasemmalle, missä sijaitsi herra ja rouva Paksusmithin palatsin yläparveke. Siellä loikoili auringossa Paksusmithien lemmikkiaasi. Käpy mätkähti aasin kylkeen ja sai tämän kiljahtamaan. Parvekkeen ovi oli raollaan kuumana kesäpäivänä. Herra Köystind Paksusmith istui siannahkaisessa nojatuolissaan ja kuuli tietysti kiljahduksen, vaan ei sitä edeltänyttä kävyn mätkähdystä. Jostain syystä aasin ääni hermostutti totaalisesti herra Paksusmithin, joka tarttui heti toimeen ja soitti tuttavalleen, tehtailija Pulddiselle.

"Kappas hei", Pulddinen vastasi puhelimeen.
"No hei vaan", aloitti Paksusmithin ukko. "Minua rupesi pännimään tuo kiljuva aasi tuolla parvekkeella. Tee siitä makkaraa ja heti."
"Mutta mitä rouva siihen sanoo? Eikös se ole hänen aasinsa?"
"Sama sille", Köystind Paksusmith tuhahti. "Minä en perskeles ole tossun alla."
"Jaaha! No, minäpä sovin kuljetuspuolen miesten kanssa, että käyvät hakemassa aasin vielä tänä iltana. Ja osoite oli..."
"Vanhaerkki Street 10. Kiitti, vanha kamu! Nyt saan vihdoinkin mielenrauhan."

Puhelun loputtua herra Paksusmith tarttui pulloon, joita hänellä oli ruskeassa jalopuisessa kaapissa satamäärin, ja alkoi ryypätä tajuaan kankaalle. Kahden ja puolen tunnin kuluttua tehtailija Pulddisen työntekijät ilmestyivät Paksusmithien pihaan. Autokuski Schweindt kävi hyvän tavan vuoksi soittamassa ovikelloa, mutta kun kukaan ei tullut avaamaan – Köystind-herra oli jo siinä vaiheessa syvässä alkoholipitoisessa unessa – hän pystytti työtovereidensa kanssa pitkät tikkaat palatsin seinää vasten. Aasi oli edelleen parvekkeella, minnepä se olisi tässä välissä karannut. Schweindt, perinteinen paskahommien tekijä, valittiin yksimielisesti kiipeämään parvekkeelle. Siellä hän sitoi vikuroivan aasin raajat ja heitti eläinparan suoraan Pulddisen tehtaan kuormurin lavalle. Sitten auto lähti nopeasti pihasta jättäen Schweindtin kokoontaitettavine tikkaineen Vanhaerkki Streetillä sijaitsevaan osoitteeseen. Samanlainen jäynä oli tehty hänelle kahdeksan kertaa aiemminkin, mutta koskaan kuskiparka ei osannut varautua siihen.

"Halvatun imbesillit!" sadatteli tuohtunut Schweindt. "Minä otan lopputilin tästä hetkestä alkaen."

Schweindt, jonka etunimi muuten oli Mikki, äkkäsi heti ensitöikseen parvekkeen oven olevan raollaan. Niinpä hän työntyi sisälle Paksusmithien palatsiin. Yläkamarin nojatuolissa retkotti sammahtaneena Köystind-herra runsaine promilleineen. Ruskean jalopuisen kaapin ovi oli jäänyt häneltä auki. Mikki Schweindt valitsi laajoista valikoimista armanjakkipullon ja meni kylpyhuoneeseen tyhjentelemään sitä kurkkuunsa. Talon isäntä ei havahtunut unestaan eikä emännästä näkynyt merkkiäkään. Puoli tuntia myöhemmin armanjakkipullo oli tyhjä, Schweindt kännissä kuin käki (paitsi, että oikeasti käet ovat aina selvin päin) ja Vanhaerkki Streetin toisessa päässä sijaitseva Pub Misraq ilmestynyt kutsuvana Pulddisen tehtaan entisen autokuskin tajuntaan.

Misraqin vakioasiakkaat katsoivat ikkunasta ihmeissään, kun taloa kohti harppoi kaksimetrinen pellavapää tikkaat kädessään. Ne Schweindt oli keksinyt käydä nappaamassa mukaansa Paksusmithin palatsin sivupihalta. Tikkaita ei kuitenkaan sallittu pubissa sisällä, joten Schweindt jätti työvälineensä oven ulkopuolelle ja suuntasi tiskin kautta nurkkapöytään juomaan Amstel-olutta. Sitä hän tekikin seuraavat neljä tuntia, kunnes pubin henkilökunta heitti hurjasti juopuneen Pulddisen ex-työntekijän ulos. Noin kolme minuuttia myöhemmin Schweindt sammui selälleen omaan virtsalätäkköönsä pubin takana sijaitsevassa lasten leikkipuistossa.

Mikki Schweindt ei olotilaltaan ollut pannut merkille, että hänen tikkaansa olivat kadonneet jo aiemmin illalla Pub Misraqin oven vierestä. Ne oli napannut osastotyöntekijä Löllö Mäsninen ohikulkumatkallaan. Löllöä miellytti tikkaiden kylkeen jostain syystä maalattu mustavalkoinen siksak-kuvio. Tosin hän aikoi raaputtaa pois häiritsevän tekstin "Pulddisen Kumi ja Makkara". Muuten tikkaat olivat kuin tehdyt osaksi Mäsnisen residenssin avantgardistista sisustusta. Kun Schweindt hoippui ulos pubista, Löllö Mäsninen oli jo kantanut hänen työtikkaansa omaan galleriahuoneeseensa.

Mäsnisen galleria olikin merkillinen paikka. Sinne oli tuotu maan eri kolkista kaikenlaisia näyttelyesineitä – tai ehkä osa niistä oli käyttöesineitä, mutta siitä ei kukaan ottanut selvää sen enempää kuin Löllön päänsisäisestä maailmasta yleensäkään. Olennaisena katseenvangitsijana keskellä huoneen päätyseinää sijaitsi kokonaan vaaleanpunaisilla väreillä maalattu jättitaulu nimeltään Neljä pientä elefanttia. Sen oli maalannut neiti Maliina Malquist, yksi kaupungin silmää tekevistä nuorista taiteilijoista. (Tämä ilmaus on tulkittavissa myös kirjaimellisesti. Neiti Malquist kuului taiteilijaryhmään, jonka tehtävänä oli maalata erääseen moottoritien liittymässä sijaitsevaan betoniseinään jättikokoinen silmä.) Taulu sinänsä sopi erinomaisesti Mäsnisen gallerian hämmentävään muotomaailmaan ja myös yhteen sen muiden värien kanssa. Se oli kuin tehty nykyiselle paikalleen. Ongelmana vain oli, ettei sitä ollut tehty sille paikalle, vaan Löllö Mäsninen oli varastanut taulun ja kaiken lisäksi taiteilijalta itseltään. Taulu ei itse asiassa edes ollut valmis, vaan sen yksi nurkka oli jäänyt viimeistelemättä. Löllö ei välittänyt siitä. Tärkeämpää oli, että hän oli pystynyt hyödyntämään loistavan tilaisuuden.

Vain yksi henkilö tiesi, miten Löllö Mäsninen oli varastanut neiti Maliina Malquistilta keskeneräisen taulun – tietysti itsensä Löllön lisäksi. Hän oli Erward Tompsola, yksi Malquistin taiteilijatuttavista, joka oli salaa Malquistia kohtaan valtavan kateellinen. Löllö ja Erward tunsivat toisensa yhdistetyltä kungfu- ja puhelinseksikurssilta, jolle kumpikin oli osallistunut vuonna 1990. Neiti Malquist ei aavistanut Erward Tompsolan kadehtivan häntä. Syy kateuteen olikin niin harvinainen, ettei sellainen olisi koskaan pälkähtänyt Malquistin hieman yläluokkaisen konservatiiviseen mieleen. Erward olisi nimittäin halunnut neiti Malquistin sukupuolen ja ulkonäön. Hän olisi tehnyt mitä hyvänsä voidakseen olla sekä nainen että juuri sillä lailla kaunis kuin Malquist hänen mielestään oli. (Löllö Mäsnisen mielestä taiteilijaneiti näytti lähinnä anorektikolta.) Nykyisellään Erwardia ei huvittanut hakeutua sukupuolenkorjausprosessiin, sillä hänestä ei ikinä voisi tulla Maliina Malquistin näköistä. Hän oli siihen aivan liian iäkäs ja isonenäinen. Ja kun Erward koki, että nimenomaan Malquist oli aiheuttanut hänen elämänsä tragedian, hän kosti järjestämällä Löllö Mäsniselle tilaisuuden tauluvarkauteen sillä aikaa, kun taiteilijaneiti oli lähikaupassa ostamassa vappujuhliinsa lisää suolapähkinöitä.

Löllöä ei tietenkään ollut kutsuttu vappujuhliin, joista nyt oli kulahtanut jo kaksi kuukautta aikaa. Erward Tompsolan ja Malquistin itsensä lisäksi kutsuttuina olivat tuolloin taiteilijat Älviira Nuojunki ja Matti McDonald. Samat neljä muodostivat ryhmän, jolle oli annettu tehtäväksi maalata kaupungin silmä moottoritien liittymän betoniseinään. Tosin juhliin hetken mielijohteesta kutsuttu juoksupoika Olavi Mäensalonpää junior ei kuulunut ryhmään, ei harrastanut maalaustaidetta – varkausmielessäkään – tai edes tuntenut muita juhlavieraita, mutta siellä hän vain oli istunut Maliina Malquistin vaahtomuovisella sohvalla. Kaiken kukkuraksi juoksupoikaa ei ollut kutsunut kemuihin neiti Malquist, vaan Älviira Nuojunki, jolle poika oli kantanut kukkakimpun aiemmin samana päivänä. Romanttinen Älviira luuli tässä vaiheessa, että Olavi Mäensalonpää junior oli itse halunnut antaa hänelle kukkia. Illan mittaan oli selvinnyt, että juoksupoika oli ollut vain kuriiripalvelun komennuksella, mikä tietysti aiheutti Älviiralle sekä pettymyksen että hämmennyksen. Siinä vaiheessa Olavi-poika oli jo nauttinut kursailematta hänelle tarjottuja ranskalaisia valkoviinejä ja suolapähkinöitä, eikä kukaan loppujen lopuksi hennonnut viskata yksinkertaisen mukavaksi osoittautunutta juoksupoikaa kadulle.

Todellinen kukkien lähettäjä ei siis ollut kuriirifirman juoksupoika Olavi Mäensalonpää junior. (Hänen isänsä oli Olavi Mäensalonpää senior, joka tunnettiin erinomaisesti kaupungin tikanheittopiireissä.) Oikeasti ne oli toimittanut maisemainsinööri Välkky Vaselinovic. Insinööriparka oli ihastunut toivottomasti itseään nelisenkymmentä vuotta nuorempaan Älviira-tyttöseen jo ensikohtaamisella. Se oli tapahtunut kuvataideyhdistyksen toimistossa, jossa Vaselinovic kollegoineen oli selvittämässä silmätaidehanketta neljälle taiteilijalle. Erward Tompsolalle neiti Maliina Malquist saattoi olla naiskauneuden maanpäällinen huipentuma, mutta Vaselinovic näki pöydässä vain yhden naisen, Älviira Nuojungin (siitäkin huolimatta, että yksi mukana olleista kollegoista oli naispuolinen ja sattuipa vielä kohtalon oikusta olemaan insinöörin entinen juhannusheila, johon hän oli tutustunut nimenomaan töissä). Kukkakimpun myötä Vaselinovic koki ilmaisseensa tunteensa ja toivoi yhä puolitosissaan, että Älviira oivaltaisi pikku viiveelläkin, kuka tunsi mitä ketäkin kohtaan. Valitettavasti kuusikymppinen kurttunaamainen maisemainsinööri ei ollut sadan ensimmäisen listalla, kun taiteilijatyttö pohti, kuka kimpun oli tuonut. Juoksupojastakaan ei ollut asiassa yhtään apua.

Itse asiassa tällä hetkellä Välkky Vaselinovic ei ollut enää maisemainsinöörin virassa. Hänet oli erotettu sen jälkeen, kun hänet oli alettu tavata työpaikaltaan humalassa. Tutustuminen nuoriin taiteilijoihin – Vaselinovicin silmään Erward Tompsolakin oli nuori – ja erityisesti Älviira Nuojunkiin oli sytyttänyt yllättävän elämän kipinän. Jopa tunnetusti kriisialtis viidenkympin rajapyykki oli ehtinyt suhahtaa insinöörin ohi ilman sen kummempaa huomiota. Nyt avioton ja lapseton Vaselinovic huomasi, että hänellä oli ikävuosia aivan tolkuttomasti, mutta hän ei tuntenut itseään liian vanhaksi aloittaakseen uuden elämän. Noissa pirskahtelevissa tunnelmissa teki jatkuvasti mieli juoda ja olla humalassa, ja niinpä maisemainsinööri olikin kuluttanut päivittäin tuntuvat määrät lempijuomaansa minttusnapsia. Samalla hän oli yrittänyt tehdä töitä, mutta eihän siitä mitään tullut. Vaselinovicin kanneltiin sammaltaneen asiakkaille puhelimessa, ja häneltä oli löytynyt piilopulloja niinkin kekseliäistä paikoista kuin kukkaruukuista ja tyhjistä Mercantil-mapeista. Lopullisen ilmiannon esimiehelle, suunnittelupäällikkö Mhubuluzu Grönforsille, oli tehnyt sattumoisin juuri maisemainsinöörin edellä mainittu ex-juhannusheila. Oli mahdollista, että ilmiantoa edesauttoi pieni mustasukkaisuus Vaselinovicin ilmiselvää nuoreen taiteilijaan ihastumista kohtaan.

Esimies Mhubuluzu Grönforsille ei tuottanut tunnontuskia Välkky Vaselinovicin erottaminen juopottelun tähden. Grönfors oli ainakin nimellisesti islaminuskoinen eikä ymmärtänyt alkoholinkäytön päälle lainkaan. Päihteetön ei suunnittelupäällikkö silti ollut. Hän poltti nimittäin joka päivä hasista. Kerran hän oli uskaltautunut pössyttelemään jopa sisällä maisemakonttorissaan. Sen oli tarkalla nenällään haistanut konttoria siivoamaan tullut rouva Mittelöinen. Siivooja oli oivaltanut löytäneensä erinomaisen kiristyskeinon ja jättänyt käynnistään muistoksi Grönforsin yhdistettyyn piippu- ja sätkälaatikkoon vaatimuksen jättää siitä lähtien perjantaisin eteisen hattuhyllylle sata euroa kirjekuoressa. Muuten nimetön viestinjättäjä lavertelisi pössyttelystä pormestarille. Mittelöinen oli toiminut omalta kannaltaan oivallisesti, sillä ensiksikään sata euroa viikossa ei tuntunut mitenkään Grönforsin rahapussissa ja toiseksi tämä joutuisi tunnustamaan paheensa, mikäli kiristäjää alettaisiin jäljittää. Suunnittelupäällikkö tiesi pormestarin voivan erottaa hänet, vaikka tämä olikin itse paatunut juoppo. Ehkä juuri tuon yhtälön tähden tuntui luontevalta itse erottaa virastaan juoppo Vaselinovic.

Rouva Mittelöisen rahapussissa sata euroa tuntui huomattavasti enemmän kuin Mhubuluzu Grönforsin. Siivooja, jonka etunimi muuten oli Gun-Lisa, saattoi nyt harrastaa ylellisyyksiä. Hän kävi joka lauantai-ilta ystävättärensä Tellervo Döddöndön kanssa syömässä etnisessä ravintolassa, minkä jälkeen mentiin säännöllisesti muutamalle drinksulle Pub Agurhaan. Kerran naiset olivat juoneet niin paljon, että Döddöndö, joka ei miesten perinteisen maun mukaan ollut alkuunkaan yhtä hyvännäköinen kuin Mittelöinen, oli ohjattu pärstäkertoimineen ystävällisesti kädestä pitäen kadulle. Siitä huolimatta seuraavana lauantaina ei edes harkittu menemistä toiseen pubiin, saati drinksujen jättämistä kokonaan väliin.

Tellervo Döddöndö oli otollista illanviettoseuraa Gun-Lisa Mittelöiselle, sillä hän otti mielellään joka lauantai ja tienasi sen verran rahaa, että saattoi huoleti tehdä isoja ottoja Otto-automaatilta. Lisäksi hänen aviomiehensä nimi oli Otto. Mittelöinen oli joskus ihmetellyt, eikö Otto – jonka sukunimi muuten ei ollut Döddöndö (se oli Tellervon tyttönimi) vaan Krups – katsonut vaimonsa menoja pahalla silmällä. Tellervo Döddöndö oli yrittänyt selittää ympäripyöreästi, ettei se liberaalia miestä haitannut. Tosiasiassa hän salasi Mittelöiseltä, että Otto Krups tapaili samaan aikaan 18-vuotiasta poikaystävää, josta käytettiin koodinimeä Turhake. Näiden kahden välillä oli eroottinen jännite, jollaisesta Döddöndö oli voinut vain uneksia. Tätä turhautumista hän oletettavasti purki lauantaisin nauttimiinsa suuriin määriin Pisang Ambon -pohjaisia drinksuja.

Lauantain sijaan oli kuitenkin keskiviikko, eikä Tellervo Döddöndö ollut Pub Agurhassa sen enempää kuin Otto Krupsin poikaystävä kylässä. Avioparin katsoessa olohuoneen sohvalla televisiosta myöhäisillan elokuvaa (joka muuten sattui olemaan Z – hän elää) osui olohuoneen ikkunaan yhtäkkiä täyttä vauhtia lentävä otus, jonka törmäyksestä jäi lasiin pahanlaatuinen särö. Döddöndö nousi välittömästi sohvalta ja porhalsi jopa takaovesta ulos katsomaan, mikä oli jymähtänyt ikkunaan. Yllättäen maassa lojui henkensä menettäneenä kirjava papukaija, jollaista ei tässä kaupungissa ollut ennen tullut vastaan. Tellervo Döddöndö ei kuitenkaan ollut tyhmimmästä päästä ihmisiä, ja niinpä hän ymmärsi nopeasti, että papukaijan täytyi olla päässyt vapaaksi Köröpäisen kasvihuoneelta. Siellä Köröpäinen, paitsi kasvatti kukkia ja myi niitä, myös pyöritti pientä kahvilaa, jossa oli jo pitkään ollut asiakkaiden (ja oletettavasti Köröpäisen omana) silmänilona muutamia omituisia lintuja.

Nähtyään jännittävää unta Jean-Louis Trintignantista ja Anneli Jäätteenmäestä Döddöndö, jolla oli joustavat työajat, suuntasi Köröpäisen kasvihuoneelle tapaamaan kuolleen papukaijan oletettua isäntää. Tämä oli paikalla, kuten odotettavissa oli, mutta pahasti nuutuneen näköisenä ja ilmiselvästi humalassa. Kasvihuoneen ovikin oli lukossa, vaikka omistajan olisi pitänyt olla avannut puljunsa jo puoli tuntia sitten. Kun Döddöndö koputti oveen, Köröpäinen ei ensin reagoinut ollenkaan. Vasta huomattuaan tulijan kourassa oman riemunkirjavan papukaijansa henkensä menettäneenä omistaja kirmasi ovelle ja päästi molemmat sisään.

"Minun Möskemmöskeni!" vaikeroi Köröpäinen.
"Niin, anteeksi tästä suruilmoituksesta", Tellervo Döddöndö sanoi. "Tämä lintuparka törmäsi eilen ikkunaamme ja löytyi maasta kuolleena."
"Eilen?" Köröpäinen näytti ihmettelevän.
"Niin, siinä yhdentoista maissa. Katsoimme mieheni kanssa elokuvaa."
"Ne ovat siis vapautuneet jo eilen." Köröpäinen tarttui pulloon ja otti pitkät huikat Verboden Vrucht -olutta.
"Ne?" ihmetteli Döddöndö.
"Kaikki viisi lintuani. Papukaija, flamingo, pingviini ja kaksi harakkaa."

Jos Köröpäisellä oli todella ollut pingviini ja flamingo kasvihuoneessaan, ne kyllä saikin päästää vapaaksi, ajatteli Tellervo Döddöndö itsekseen. Hän ei tietenkään uskaltanut ilmaista mielipidettään pullo kourassa surevalle kasvihuoneenomistajalle. Kun hiljaa pysyminenkin alkoi tuntua yhtä mahdottomalta ajatukselta, Döddöndö säntäsi päätä pahkaa ovelle ja saman tien töihinsä.

Köröpäisestä tuntui kammottavalta. Hänen lintunsa olivat edellisillan aikana päässeet lentämään tiehensä jollain tavalla, josta hänellä ei ollut aavistustakaan. Sitten nainen toi hänelle kuolleen papukaijan ja ryntäsi heti brutaalisti ulos ovesta kuin olisi saanut kohtauksen. Kukaan ei ymmärtänyt humalaista Köröpäistä. Niinpä hän päätti juoda lisää Verboden Vruchtia ja ryhtyä sitten toteuttamaan huimapäistä suunnitelmaa. Hän, kasvihuoneenomistaja Köröpäinen, kostaisi tämän kaupungin kaikille sovinnaisille paskiaisille, jotka olivat aina vastustaneet kaikkia hänen tekemisiään. Ja ensimmäisenä listalla olisi varmasti herra nimeltä Önsky Murath.

Hammaslääkäri Önsky Murath asui valtavassa lukaalissa Isopää Roadin varrella. Köröpäinen lähti hoippumaan kohti Isopää Roadia jupisten kostoa itsekseen. Matkalle osui kaiken lisäksi Pob Musku, johon kasvihuoneenomistaja meni lonkerolle tyhjennettyään ensin jo päivän viidennen Verboden Vruchtinsa. (Paikan nimessä olisi tietysti pitänyt olla sana "Pub", mutta sen pitäjä oli käytännössä lukutaidoton ja niinpä siitä oli epähuomiossa tullut Pob. Tarina ei kerro, oliko Muskukin mahdollisesti kirjoitettu väärin.) Kun Köröpäinen jatkoi matkaansa lonkeron jälkeen, hän oli jo niin tuhdissa humalassa, että hän meni purkamaan raivonsa rikkomalla ikkunat täysin väärästä asunnosta. Önsky Murath oli tietysti tähän aikaan torstaipäivästä töissä, mutta naapurissa, kasvihuonemiehen vahinkokohteessa, oli kotona rouva Eeedit Rinkinen, joka soitti heti ensimmäisen lasin rikkouduttua poliisille. Koska poliisiasema vieläpä sattui sijaitsemaan noin 200 metrin etäisyydellä Rinkisten lukaalista, joutui raivohullu ja pahasti humaltunut Köröpäinen aivan tuota pikaa virkavallan vähemmän hellään huomaan.

Illemmalla rouva Eeedit Rinkinen tapasi lähipiirinsä hyväntekeväisyyskokouksessa, joka pidettiin jo perinteiseen tapaan kahvila Öpöllönissä. Hyväntekeväisyyden sijaan näissä kokouksissa lörpötettiin usein erinäisiä juoruja, ja nyt Eeedit-rouvalla oli kerrottavanaan sangen mehevä juttu Köröpäisestä, rikotuista ikkunoista ja poliisista. Mutta kun Eeedit-parka oli kerrankin kuvitellut saavansa kertomukselleen kokouksen päähuomion, oli samaan aikaan tapahtunut muutakin raflaavaa, jonka rinnalla tarina riehuvasta humalaisesta kasvihuoneenomistajasta jäi vallan kakkoseksi.

Hyväntekeväisyyspiirin muodollinen johtajarouva Mynna Paksusmith oli eronnut ja karannut aviollisesta suhteestaan dramaattisten vaiheiden jälkeen. Mynna-rouva kertoi, että hän oli myöhään illalla kotiin palattuaan löytänyt puolisonsa Köystind Paksusmithin nojatuolista sammuneena. Siinä ei sinänsä ollut mitään uutta, sillä näin tapahtui viikoittain (mihin Mynna itse asiassa oli ollut jo pitkään turhautunut). Dramaattisempaa oli se, että pariskunnan – ja virallisten papereiden mukaan nimenomaan rouvan – lemmikkiaasi oli kadonnut. Asiasta tiedusteltuaan Mynna Paksusmith oli saanut kuulla vastaukseksi epäselvän kännisen mökellyksen, jonka mukaan aasi oli luovutettuna hetken mielijohteesta Pulddisen kumi- ja makkaratehtaalle. Parvekkeen, jolla aasia oli pidetty, ovi oli ollut sepposen selällään. Kylpyhuoneesta oli löytynyt tunnistamaton ruskea miesten sukka sekä tyhjä armanjakkipullo, jota Köystind Paksusmith ei tiennyt edes avanneensa. Tästä kaikesta tuohduttuaan Mynna oli puolisoaan loukatakseen julistanut olleensa tapaamassa salaista rakastettuaan Luotsi Schommoroa. Loukkaus oli tuottanut tulosta ja Köystind-herra vimmastunut niin totaalisesti, että hän oli kaivanut jalopuisesta kaapistaan italialaisen viinipullon ja heittänyt sen täydellä voimalla kohti rouvaparkaa. Onneksi heitto oli huti, ja pullo oli mäjähtänyt suoraan tiiliseinään särkyen tietysti pirstaleiksi ja valuttaen sisältönsä yläkammarin hardwood-parkettilattialle. Järkyttynyt Mynna oli kipittänyt ulkosalle pakoon napaten mukaansa vain käsilaukun.

Voisi kuvitella, että Paksusmithin rouva oli juossut turvaan Luotsi Schommoron luo. Näin ei kuitenkaan ollut. Itse asiassa rakkaussuhde Schommoroon oli Mynna-rouvan mielikuvituksen tuotetta. Nämä kaksi olivat vain kerran tavanneet eräillä tyyriinpuoleisilla illallisilla. Heidät oli esitellyt toisilleen Boink Korhonen, joka oli Mynna Paksusmithin ystävä – ja vähän rakastettukin – tosielämässä. Boinkia tietysti häiritsi, että hänen jähmeän intohimoisesti rakastamansa Mynna-rouva ajatteli Schommoroa romanttisesti, mutta hän laskelmoi menettävänsä naisen, mikäli antaisi turhautumisensa näkyä. Niinpä Paksusmithin rouvalla oli turvapaikka Boinkin luona. Asetelma oli ovela sikälikin, että Köystind-herra ei tietäisi etsiä vaimoaan taiteilijana itsensä elättävän Korhosen ateljeesta, vaan menisi oikopäätä uhittelemaan Luotsi Schommorolle. Näin Schommoro ehkä vihdoinkin saisi tietää Mynna Paksusmithin tunteista häntä kohtaan. Mynna ei nimittäin itse ollut uskaltanut lähestyä Schommoroa edellä mainittujen illallisten jälkeen. Hän pelkäsi liiaksi kuulla tältä, ettei kiinnostanut tätä lainkaan; niinpä hän mieluummin seurusteli Boink Korhosen kanssa teeskennellen taiteesta kiinnostunutta ja samaan aikaan fantasioi kiihkeästä lemmensuhteesta Luotsi Schommoron kanssa.

Köystind Paksusmith olikin aamulla juossut päätä pahkaa Schommoron työpaikalle, joka itse asiassa oli ruokaravintola. Koska paikka oli puoli yhdeksältä vielä kiinni, Köystind-herra kaivoi työsalkustaan myrkynvihreän spraymaalipullon ja spreijasi ikkunaan tekstin "Nussit minun vaimoa saatana". Sitten hän palasi palatsiinsa, asteli jälleen jalopuiselle viinakaapilleen ja avasi viskipullon. Kun poliisit illemmalla saapuivat noutamaan herraa kuulusteltavaksi saatuaan ohi kulkeneelta Olavi Mäensalonpää juniorilta vuorenvarman vihjeen ikkunatöhryn tekijästä, tämä lojui jälleen kerran sammuneena nojatuolissaan. Poliisit soittivat ovikelloa useamman minuutin, mutta kukaan ei tullut avaamaan. Niinpä he hälyttivät paikalle erikoisryhmän, joka mursi Paksusmithien lukon. Täysin tiedoton Köystind Paksusmith ei tehnyt vastarintaa, kun hänet raahattiin poliisiautoon ja edelleen poliisiasemalle.

Rouva Mynna Paksusmith oli puolestaan tiedoton tämän päivän tapahtumista, jotka liittyivät hänen puolisoonsa. (Mynna oli ehtinyt jo päivän kuluessa laittaa avioeroanomuksen vireille.) Niinpä hän ei ollut paikalla, kun Paksusmithin taloon illemmalla ilmestyi kutsumaton vieras. Mikki Schweindt oli viettänyt koko aamun ja keskipäivän poliisin juoppoputkassa, ja niinpä hän oli valtaisaksi ihmetyksekseen nähnyt Köystind Paksusmithiä raahattavan poliisiasemalle samaan aikaan, kun hän oli itse päässyt lähtemään kotiin. (Schweindt oli viety putkaan, koska hän oli sammunut lasten leikkipuistoon ja aamulla sinne tulleet lasten äidit olivat tehneet poliisille ilmoituksen.) Kodin sijaan oli Pulddisen ex-työntekijä kävellyt suoraa päätä Paksusmithin palatsille, jonka ovi oli selvästi murrettu auki. Talon emännästä ei nytkään näkynyt merkkiä (Schweindt ei luonnollisesti tiennyt Mynna-rouvan viimeöisistä ja tämänpäiväisistä dramaattisista liikkeistä). Niinpä tulija päätti poliisin eristysteipeistä piittaamatta tunkeilla jälleen kerran palatsiin sisälle. Yläkammari ja jalopuinen viinakaappi löytyivät heti. Edellistä iltaa nostalgisoidakseen Mikki Schweindt meni jälleen kylpyhuoneeseen tyhjentämään brandypulloa, johon hänen oli tyydyttävä nyt, kun kaapissa ei enää ollut armanjakkia.

Entinen kumi- ja makkaramies löysi myös ruskean sukkansa, joka oli ilmeisesti pudonnut jalasta kylpyhuoneeseen. Tässä vaiheessa hän tuli ajatelleeksi myös työtikkaitaan. Olivatko ne yhä talon seinää vasten? Ei, nyt Mikki Schweindt muisti, hänhän oli kanniskellut ne mukanaan Pub Misraqin oven viereen. Niinpä Schweindt päätti brandypullon kumottuaan mennä jälleen kerran Misraqiin juomaan Amstel-olutta. Pubin henkilökunta oli valitettavasti toista mieltä ja ilmoitti heti, että hänellä oli paikkaan toistaiseksi porttikielto. Tikkaistakaan paikan työntekijät eivät tienneet yhtään mitään. Niinpä Mikki Schweindt joutui tympääntyneenä jatkamaan matkaa toiseksi lähimpään juottolaan, joka oli Pob Musku. Siellä ei edes myyty Amstel-olutta, joten Schweindtin oli tyydyttävä lonkeroon.

Samaan pöytään tupsahti pian krapulaansa ja poliisivihaansa paranteleva kasvihuoneenomistaja Köröpäinen. Nämä kaksi eivät tunteneet toisiaan ennakolta, mutta kun Köröpäinen oli imaissut pari lonkeroa, juttu alkoi luistaa vallan erinomaisesti. Kasvihuoneenomistajalle tuli ilmi, että lähistöllä oli luultavasti vapaa pääsy palatsiin, jonka ökyrikas omistaja oli luovuttanut juuri ex-lemmikkiaasinsa makkaratehtaalle. Köröpäinen ajatteli omia ex-kasvihuonelintujaan ja ökyrikasta hammaslääkäri Önsky Murathia. Yhtäkkiä tuntui mitä luonnollisimmalta asialta lähteä ryyppäämään viinaksia Paksusmithin jalopuisesta kaapista. Loppujen lopuksi oli mieluisampaa kostaa maailman paskiaisille sillä lailla kuin pistää ikkunoita säpäleiksi. Schweindt ei uskaltanut lähteä enää mukaan, sillä hän arveli olleensa rikospaikalla jo liian monta kertaa ja päätti mieluummin lähteä etsimään yhä kadoksissa olleita tikkaitaan. Köröpäinen sen sijaan suuntasi Pob Muskusta Schweindtin kulkuohjeiden mukaan Vanhaerkki Street 10:een ja löysi jopa oikean talon viipymättä.

Valitettavasti Paksusmithin palatsi ei enää ollut tyhjänä. Köystind-herra ei toki ollut vielä päässyt poliisiasemalta (tai itse asiassa edes vironnut). Myös Mynna-rouva oli edelleen turvassa taiteilija Boink Korhosen luona. Sen sijaan Paksusmitheillä oli sisällä kumi- ja makkaratehtailija Pulddinen. Hän oli valmistuttanut salamana pienen erän aasimakkaraa ja tullut lahjoittamaan maistiaispätkän Köystind-herralle, jolta aasi oli edellisenä päivänä käyty noutamassa. Samalla Pulddinen oli ajatellut kysyä, tiesikö herra Paksusmith mitään Mikki Schweindtistä, jonka tehtaan veijarityöntekijät olivat jättäneet palatsin parvekkeelle. Tämän asian käsittely olisi saattanut selvittää pari pullon katoamista ja ruskean sukan ilmestymisen, mutta harmittavasti Köystind Paksusmith ei näyttänyt olevan kotona – ei edes sammuneena nojatuolissaan, jonka vieressä kylläkin oli tyhjä viskipullo. Ennen sen löytämistä tehtailija oli ihmetellyt murrettua ovea ja poliisin eristysteippejä, jotka tosin eivät hidastaneet hänen kulkuaan sisään. Talossa Pulddisen huomion kiinnitti myös ruma viinijälki seinässä ja sen alapuolella hardwood-parketissa (lasinsirut herra Paksusmith oli sentään lakaissut pois) ja kylpyhuoneesta löytynyt tyhjä brandypullo. Tyhjä armanjakkipullo oli nostettu saippuahyllylle ja moikkasi tehtailijaa sieltä käsin.

Samaan aikaan, kun Pulddinen palasi yläkamarista Paksusmithin palatsin eteiseen, kasvihuoneenomistaja Köröpäinen työntyi juuri ulko-ovesta samaan paikkaan. Kahden kutsumattoman vieraan katseet kohtasivat. Köröpäinen tietysti säikähti luullen ohikiitävän hetken ajan törmänneensä talon isäntään. Tässä oli kuitenkin jotain tuttua. Olisiko kysymyksessä hänen asiakkaansa? Silloin ukko ei voisi olla Paksusmith. Hyvänen aika, sehän oli kumi- ja makkaratehtailija Pulddinen!

"Uh, päivää", Köröpäinen sanoi.
"Päiviä, herra kasvihuone! Mutta mitäs peeveliä te täällä teette?" Pulddinen ihmetteli.
"Uh, uteliaisuudestahan minä..." mongersi humalainen tulija. "Mutta samaahan voisin kysyä teiltä."
"Tuota, makkaraa olin tuomassa, maistiaismakkaraa." Pulddinen päätti salata aasin osuuden asiaan. "Tiedättekö, mitä täällä on tapahtunut? Minulla ei ole hajuakaan."
"Uh, en tiedä muuta kuin että poliisit olivat murtaneet oven ja raahanneet herra Paksusmithin mukaansa. Kuulin asiasta pobissa."
"Hämmentävää! Skandaletto! No, täytynee jättää makkara herran pöydälle. Missähän rouva muuten on? No, se ei kuulu minulle. Haluaisiko herra kasvihuone kotikyydin?"

Niinpä lonkerolta haiskahtava kasvihuoneenomistaja sai kumi- ja makkaratehtailijalta autokyydin kotiinsa. Kaiken lisäksi matkan aikana paljastui, että Pulddinen inhosi suunnittelupäällikkö Mhubuluzu Grönforsia yhtä paljon kuin Köröpäinen hammaslääkäri Önsky Murathia ja oli valmis yhtymään kostoon sovinnaisille paskiaisille. Sen kuultuaan ja perille päästyään kasvihuoneilija nukahti onnellisena kukkapetiinsä uneksimaan omituisista linnuista.

Köystind Paksusmithin pöydälle jätetyn makkarapötkön kävi pian sieppaamassa eräs henkilö, joka oli kuullut edellisen keskustelun lopun. Ehämumsom Ronilds mutusteli pian makkaran naamaansa tietämättä, että se oli tehty aasista, jota hän oli osunut vahingossa kävyllä, mikä oli laukaissut Paksusmithin ärtymysreaktion, jonka myötä aasi oli päätynyt makkaraksi, mikä puolestaan oli pilannut Paksusmithin avioliiton ja välillisesti Mikki Schweindtin työsuhteen.

Superagentti siekailee jälleen

(Teksti on kirjoitettu syksyllä 2010 Hervannan ja Kaukajärven kirjoituskilpailua varten. Kilpailuraati arvosti sitä jälleen jämäpalkinnon verran. Lyhyistä keskusteluista raatilaisten kanssa jäi vaikutelma, ettei kukaan oikeasti edes yrittänyt ymmärtää sitä. Tämäkin kirjoitelma on ollut netissä luettavissa.)

I

Kello rupesi piipittämään kalpeaihoisen, jotensakin karunnäköisen nuorenpuoleisen miehenrähjän ranteessa. Mitä nyt, mies tuumi. Eihän hän ollut edes nukkumassa! Mutta hetkinen! Kyseessä ei ollut herätysääni. Tämä korvia ja saman tien hermojakin raastava (miekkonen käsitti, että aistinelimet ja hermoradat ovat toisiinsa yhteydessä) piipitys oli oleellisesti erilainen kuin se terävän rauhallinen äänimerkki, johon hän joka aamu heräsi unesta, joka luultavasti muuten olisi jatkunut sikeänä kohti ikuisuutta. Tämän oli pakko tarkoittaa, että valtakunta tarvitsi Sorto Muuraista. Nyt!

Uudenaikaisen virtaviivainen Tunturi-merkkinen polkupyörä kiidätti tuossa tuokiossa Muuraista kohti salamyhkäisen, tuntemattoman, monien mielestä pelottavan Salaisen Gestapoliisin päämajaa. Taivaalta löpsähteli katuun räntää kuin sateenjumalattaren mällisylkeä, mutta peloton, ruokkoamaton agentti ei siitä piitannut. Kaikista säistä hän kavahti ainoastaan jäätävää vesisadetta ja sitäkin ainoastaan siksi, että kerran huimapäisessä menneisyydessään juuri epäilyttävän tyypin jäljille päässyt Muurainen oli liukastunut, lennähtänyt päistikkaa jäätyvän veden liippaamaan katuun, kadottanut epäilyksenalaisen ja kaiken kukkuraksi rikkonut silmärillinsä.

Jälleen vain muutaman hetken kuluttua agentti Sorto Muurainen istui Salaisen Gestapoliisin kunnioitetun Päällikön huoneessa valmiina vastaanottamaan uuden tehtäväkäskyn. Nämä hetket olivat aina yhtä hirvittäviä, täynnä käsinkosketeltavaa jännitystä (tai sitten kyse oli tahmasta, jota tipuskeli katosta Muuraisen näpeille muistona aamupäivällä tapahtuneesta kemiallisesta reaktiosta ex-noviisi Nysä Näynpään leikittyä jaksolliseen järjestelmään kuulumattomilla alkuaineilla). Veisikö uusi tehtävä lopultakin agentilta hänen niin monta kertaa alttiiksi asettamansa hengen?

"Mene Suttulan baariin", lausui Salaisen Gestapoliisin kunnioitettu Päällikkö, Andero 'Angst-Angst' Köppelqvist. "Sieltä löydät tasan iltakymmeneltä mehukeisari Matti von Korhosen. On syytä epäillä, että hänen riikintaalerinsa ovat peräisin ihan muualta kuin mehunmyynnistä. Tehtävänä on urkkia totuus ilmi. Mars matkaan! Muista myös Venus!"

Agentti Sorto Muurainen teki kunniaa, nousi ja poistui toteuttamaan dramaattista tehtävää.


II

Kellarikerroksessa, piilossa koko muulta maailmalta, sijaitsi Salaisen Gestapoliisin kaikkein pyhin – pimeä kokoushuone. Sinne ei ollut avaimia edes muutoin niin kunnioitetulla Päälliköllä. Pimeään kokoushuoneeseen oli pääsy ainoastaan Salaisen Gestapoliisin vanhimpien neuvoston jäsenillä. Tänä iltana huoneen kynttilä oli sytytetty. Se tarkoitti salakielellä, että vanhimpien neuvosto kokoontui kiihkeään hätäistuntoon.

"On syytä epäillä", aloitti 79-vuotiaan Pekka Mauserin mylvivä ääni, "että muuan poliisiyksikkömme nuorista, vielä epäkypsistä kyvyistä on sortunut al-qaidalle tielle. Sellaista me vanhimmat emme tietenkään mukisematta katsele. Lavea tie on aina ollut lännen tie. Ajatelkaa kasinoita, jotka antoivat nimen pyhälle kasinotaloudelle ja auttoivat luomaan kuolemattoman kasinopelin käsitteen. Ajatelkaa konjakkia ja tryffeleitä. Kauan eläköön maalliset nautinnot. L niin kuin länsi! L niin kuin lavea tie!"
"Äl äl äl! Länsi länsi länsi!" huusi ekstaattinen vanhuskuoro.
"Tommi Läntinen on idolimme!" julisti yksi läsnäolijoista kuin transsissa.
"Tee tee tee! Tommi Tommi Tommi!" neuvoston jäsenet pauhasivat.
"Go west, young man!" karjahti pöydän päässä muuan mies.
"Gou weeest, laif is piisful teör!" veisasivat toiset vanhimmat ympärillä.
"Oi, ihanaa!" kiekaisi eräs alle seitsenkymppinen noviisi. "Minä arvasin, että täällä on muitakin homoja!"
"Öh", Pekka Mauser öhkäisi vaivautuneena, "luonnollisesti seksuaalinen tasa-arvo on yksi läntisen sivilisaation näyttävimmistä saavutuksista, mutta... öh, mukiloikaa tuo saamarin hintti kylmäksi ja heti!"

Kun miehimys oli laitettu pimeän kokoushuoneen komeroon kieltään riiputtamaan, Salaisen Gestapoliisin vanhimpien neuvoston jäsenet kerääntyivät uudelleen kynttiläpöydän ympärille. Odotettavissa oli suupielet kangistava paljastus: kuka oli se kurja nuori (vielä epäkypsä) kyky, joka oli lipsahtanut al-qaidalle tielle?
"Tämä voi olla järkytys joillekuille teistä", johdatteli Pekka Mauser. "Mutta totuus on totuus, ja totuutta on katsottava silmiin." Nuoremmat noviisit yrittivät katsoa Mauseria silmiin nähdäkseen, ketä Mauser katsoi silmiin näin sanoessaan.
"Vain minä ja Pekka tiedämme, kenestä on kysymys", lisäsi 84-vuotias Arwid Salkkunen. Lausumassa ei ollut mitään yllättävää, sillä Salaisen Gestapoliisin vanhimpien neuvoston vaikutusvaltaisimmat jäsenet olivat erinäisten urkkimiskeinojensa ansiosta aina perillä, kuka jäsenistä tiesi mitäkin. "Saamiemme tietojen mukaan kyseessä on... agentti Sorto Muurainen."

Pimeään kokoushuoneeseen levisi epäuskoisen ihmettelevä kuiske ja kohina. Että Sorto Muurainen, kunnioitetun Päällikön suosikki! Jotkut alkoivat jo supista epäilyjä, ettei itsellään Päällikölläkään ollut puhtaita jauhoja salkussaan...


III

Agentti Sorto Muuraisen polkupyörä kaarsi omistajansa kuljettamana pittoreskin Suttulan baarin pyörätelineen luo. Baari oli vain puoliksi täynnä, sillä oli maanantai. Muurainen tuumi, että mehukeisarina mainetta niittäneen Matti von Korhosen löytäminen ja tunnistaminen olisi helppoa. Sisällä näytti luuraavan ainakin akka Parkujärvi, agentti Muuraisen naapuri kotilähiöstä. Henkilökunnan puolesta työvuorossa oli selvästikin Masirpal, assyrialainen maahanmuuttaja, jota asiakkaat onneksi kohtelivat yleensä solidaarisesti.

Kello oli neljännestä vaille kymmenen illalla. Sorto Muurainen asteli sisään Suttulan baariin. Tapansa mukaan – tämä tapa oli voimassa kaikissa baareissa – agentti tilasi tiskillä "sen tavallisen", jonka huonosti kieltä osannut Masirpal tosin käsitti tapaksiksi. Nähdessään espanjalaiset pikkupurtavat lautasella Muurainen vaati palan painikkeeksi ykköspilsneriä. Onneksi tästä ei aiheutunut huomiota herättävää episodia, olihan agentin tarpeen sulautua mahdollisimman huomaamattomana joukkoon.

Tasan kello kymmenen ilmestyi ovesta sisään tunnettu hahmo. Mehukeisari von Korhonenhan se siinä patsasteli keltaisessa vinyylihaalarissaan! Asiakkaiden keskuudessa kiersi kohahdus. Kun Matti von Korhonen oli kolmihenkisen pienoisseurueensa kanssa samppakaljat ostettuaan asettunut pyöreään pöytään baarin keskivaiheille, Sorto Muurainen päätti ottaa härkää sarvista ja lampsia suoraan mehumiehen juttusille. (Härkä on siinä mielessä osuva ilmaus, että von Korhonen muistutti todella ulkoisesti nautaeläintä ja sitkeiden huhujen mukaan vieläpä käyttäytyi sonnimaisesti. Sarvia miehellä ei kaikesta huolimatta näkynyt.)

"Itse mehukeisarikos se siinä? Iltaa, iltaa", agentti aloitti sujuvasanaisesti.
"Iltaata! Kukas miekko sinä olet?" kysyi Matti von Korhonen.
"Minä olen Sorppa vain", Sorto Muurainen vastasi käyttäen lempinimeä, jonka Salaisen Gestapoliisin kunnioitettu Päällikkö Andero Köppelqvist oli lanseerannut erikoistehtäviä varten.
"Ja minä Masa. Sanotaanpa käsipäivää." Käteltäessä von Korhonen yllättäen kurottui kuiskaamaan Muuraisen korvaan. "Minä tiedän, millä asialla olet. Ohranan asialla."

Agentti Muurainen valahti kalpeaksi. Noin kuudella sanalla mehumies oli tylysti ilmaissut, että hän tiesi enemmän kuin ehkä kunnioitettu Päällikkökään saattoi arvata ja nyt pelattaisiin hänen säännöillään.
"Haastan sinut pelaamaan kanssamme Unoa koko loppuillan ajan", von Korhonen julisti tuomionsa pienoisseurueen muiden jäsenten tihdatessa vieressä jännittynein ilmein.

Ei auttanut muu kuin suostua tarunhohtoisen mehukeisarin Matti von Korhosen säälimättömään vaatimukseen. Korttipeli alkoi, se jatkui kauan, ja koko illan samppakalja tarjoilutti itsensä pöytään juovuttaen Muuraisen jokseenkin moraalittomasti.


IV

Agentti Sorto Muurainen oli viimeksi joskus keskiolutvallankumouksen aikoihin herännyt krapulassa. Nyt hänen suutaan kuivasi ja päätään jomotti. Eikä hän edes maannut tutussa lastulevyisessä sängyssään, vaan tähän tarkoitukseen sangen vieraalta tuntuvalla lastulevyisellä sohvallaan.

Onneksi Salaisen Gestapoliisin agenteille oli tätä hätää varten kehitelty ihmeaine. Supersporttijuoma E=mc2 palautti salamannopeasti Muuraisen elinvoimat ja sai hänet ajattelemaan niin selkeästi, että edellisillan salakähmäinen arvoitusvyyhti alkoi heti purkautua. Hän oli yrittänyt miettiä sohvalla maatessaan, olisiko Matti von Korhonen lipsauttanut jotain, mikä voisi selvittää mehukeisarin riikintaalereiden epäilyttävän lähteen. Nyt agentti oivalsi asian kristallinkirkkaasti: siinä, että mehukeisari ylipäänsä tiesi, millä asialla Sorto Muurainen oli, piili ongelman selvittämisen avain!

Jossakin oli vuoto. Eikä kyse ollut agentti Muuraisen ruumiista. Hän tosin tutki itsensä ja vaatteensa löytääkseen mahdollisen mikrofonin. Vaan ei – joku oli ehkä salakuunnellut hänen keskusteluaan kunnioitetun Päällikön Andero Köppelqvistin kanssa. Vai oliko sekään mahdollista? Poliisiyksikön hyvin koulutetut portugalilaiset mikrofoninetsijät tutkivat Köppelqvistin huoneen aamuin illoin. Aavemaisen kajastava tuikkulyhty syttyi Sorto Muuraisen pään yllä: voisiko olla, että Salaiseen Gestapoliisiin oli luikahtanut vakooja? Sehän tiesi myös... tätä agentti ei melkeinpä uskaltanut ajatella... että itse kunnioitettu Päällikkö Köppelqvist saattoi olla vaarassa juuri nyt!

Supersporttijuoma E=mc2:n voimaannuttama Muurainen sonnustautui sarka-asuunsa ja pinkaisi polkupyörineen ulos räntäsateeseen.


V

Aristo-Baari sijaitsi kaupungin arvokkaimman siirtomaatyylisen kivitalon katutasossa. Loosipöytään olivat kokoontuneet Salaisen Gestapoliisin vanhimpiin kuuluvat Arwid Salkkunen ja Pekka Mauser sekä heidän attaseansa Nygren. Ukkeleille maittoi rommilla terästetty cappuccino, jonka pinnalle oli ripoteltu sinivihreitä nonparelleja.

"Kuulin, että kala kävi eilisiltana syöttiin", Pekka Mauser aloitti 79 ikävuotensa arvokkuudella.
"Niinhän tuo taisi tehdä", tuumasi Arwid Salkkunen hiukan mutisten, sillä hän nuoli samalla vaahtoa suupielistään. "Arviot sintin epäterveestä ruokavaliosta olivat siis ilmeisen ylimitoitettuja. Mutta mitä me nyt teemme sillä keisarilla?"
"Vaikea sanoa", totesi Mauser. "Yhtäältä hän ansaitsisi yksiköltämme kunnianosoituksen pätevästä toiminnasta. Mutta toisaalta hänestä saattaa tulla yksiköllemme harmeja, ellemme pääse hänestä vikkelästi eroon. Hankala dilemma. Miten olisi, jos lähettäisimme hänet kulttuuriattaseaksi Bessarabiaan?"

Salkkusen ja attasea Nygrenin ilmeet vääntyivät surrealistiseen virneeseen.


VI

Pieni kynttilä oli sytytetty pimeässä kokoushuoneessa, Salaisen Gestapoliisin kaikkein pyhimmässä. Läsnä oli varsin poikkeuksellinen kokoonpano. Kynttiläpöydän ääreen olivat Pekka Mauserin ja muiden ikänestoreiden aavistamatta kerääntyneet poliisiyksikön vanhimpien neuvoston noviisit.

"Kysymys on pahemmasta kuin ne seniilit käsittävätkään", tuhahti noviisi, joka tunnettiin Salaisen Gestapoliisin käytävillä koodinimellä Paawo. "Käytävillä juorutaan, että agentti Sorto Muurainen oli käynyt helposti syöttiin. Niinpä on oletettavaa, että länsimaista sivilisaatiota uhkaa poliisiyksikössämme vielä häntä vahvempi voima."
"Ei kai vain...?" tajuntansa palauttanut homppelinoviisi vikisi kauhusta.
"Kyllä vain", Paawo vastasi. "Tavallisen riviagentin sijaan onkin al-qaidalle tielle erehtynyt itse kunnioitettu Päällikkö, Andero 'Angst-Angst' Köppelqvist! Ellen erehdy, kavala Bessarabian tiedustelupalvelu on maanitellut hänet vakoojakseen."
"M-mitä voimme tehdä asialle?" änkytti toinen noviisi.
"Dorka! Tietysti mutiloimme Päällikön. Pistämme hänet silpoherneiksi poliisiyksikkömme ullakolta löytyvällä mutilaatioveitsellä."

Vanhimpien neuvoston vähemmän brutaalit noviisit katsoivat järkyttyneinä toisiaan kuultuaan Paawon lamaannuttavan julman tehtäväkäskyn.


VII

Agentti Sorto Muurainen pyyhälsi hirmuista kyytiä sisään Salaisen Gestapoliisin kunnioitetun Päällikön virkahuoneeseen. Andero 'Angst-Angst' Köppelqvist tuijotti tuohtuneen arvioivasti paikalle pelmahtanutta riviagenttia, jonka sarka-asu haiskahti yhä Suttulan baarin alakulturellille atmosfäärille.

"Kuinka julkeat sännätä koputtamatta sisään konttoriini?" tivasi kunnioitettu Päällikkö.
"Olet, huh, vaarassa, puh", puuskutti Muurainen.
"Uh, kenen taholta?" Köppelqvist kuiskasi hämillään – aivan kuin kaikki langat eivät olisikaan hänen käsissään (käytännössä niitä oli vain yksi: langanpätkä, jonka hän hetki sitten oli nykäissyt villapaidastaan irti).
"Mehukeisari Matti von Korhosen ja jonkun tässä talossa", vastasi agentti Muurainen niin ikään kuiskuttaen.
"Jonkun tässä talossa?" säikähti Päällikkö ja näytti jo suorastaan hätää kärsivältä (itse asiassa hänellä olisi ollut tarve päästä pikkulaan). "Hyvänen aika, meidän on pelastettava mutilaatioveitsi poliisiyksikkömme ullakolta ja sassiin!"

Sorto Muurainen katsoi kuusitoista sekuntia kunnioitettua Päällikköään. Sitten hän pyrähti lassevirenmäiseen juoksuun.


VIII

Fiskars-merkkinen keittiöveitsi, jonka kahvassa oli reikä, roikkui reikään ujutetun surrinarun varassa Salaisen Gestapoliisin ullakkohuoneen katosta. Yhtäkkiä veitsestä oli tullut valtakunnallisen kriisin pelinappula. Sitä havitteli eri syistä yhtä aikaa kolme toimijaa, jotka kaikki lähestyivät veistä eri suunnista käsin.

Koodinimellä Paawo tunnettu poliisiyksikön vanhimpien neuvoston lahjomaton noviisi nousi ullakolle suoraan pimeästä kokoushuoneesta talon salattuja takaportaita pitkin. Samaan aikaan etuportaita ylös pinkoi agentti Sorto Muurainen. Hissillä puolestaan lähestyi ullakkoa mehukeisari Matti von Korhonen, jolle Pekka Mauser oli heikkona hetkenään salaa kunnioitetulta Päälliköltä myöntänyt oman avaimen.

Ullakkokerrokseen ennätettyään Sorto Muurainen näki ällistyksekseen edessään kellertävän selän, joka oli ilmiselvästi juuri putkahtanut poliisiyksikön hissistä. Kuka oli tuon salaperäisen selän omistaja? Samalla hetkellä, kun Muuraisen oivalluskyky ratkaisi oikean vastauksen, niin häntä kuin edessä tönöttänyttä yhdistettyä selkä- ja mehumiestä odotti uusi yllätys. Ullakkotilan toisessa päässä seisoi kasvot tulijoihin päin julmurimainen Paawo – tismalleen yhtä etäällä mutilaatioveitsestä kuin Matti von Korhonen ja hänen rinnalleen noussut agentti Muurainen.

Jännitys oli tiivistymässä huippuunsa. Siitä, kuka uskalsi tehdä seuraavan liikun, saattoi riippua valtakunnan tulevaisuus!


IX

Mistään mitään tietämättömät Salaisen Gestapoliisin vanhimmat Arwid Salkkunen ja Pekka Mauser sekä heidän attaseansa Nygren istuivat yhä Aristo-Baarissa tyynen rauhallisina. Cappuccinolla terästetty rommi maistui, ja asiat hoituivat puhelimitse ilman että kolmikon tarvitsi edes liikutella koipiaan – jos olivat hoituakseen.

"Se mokoma mehukonsuli ei vastaa vieläkään puhelimeen", Pekka Mauser tuhisi pitkästyneenä. "Milläs me sitten tyydytämme Bessarabian tiedustelupalvelun pyyteet ja vaateet, ellemme hänellä?"
"Minulla on parempi idis", Arwid Salkkunen – ikänestoreista vanhempi ja kenties myös viisaampi – lausahti juoduista juomista tuntuvasti lupsakoiduttuaan. "Lähdetään sinne itse."
"Mitä sinä sanot?" hiiltyi Mauser.
"No ajattelepa nyt, Pekkis kuoma. Bessarabiassa ei varmasti sada räntää. Meidän riikintaalerimme on siellä kovaa valuuttaa. Olemme parempia kulttuuriattaseoita kuin Matti von Korhonen. Lisäksi luulen, että se mehukorpraali on parasta aikaa väärinkäyttämässä poliisiyksikkömme avainta, ja meidän hieman ongelmallinen osuutemme tulee ilmi millä hetkellä hyvänsä."

Pekka Mauser valahti kalvakaksi, mutta attasea Nygren näytti tyytyväiseltä. Hänen elintasonsa nousisi monta luokkaa. Pian Nygren voisi kotoisen petrolikamiinan sijaan loikoilla vaikkapa uima-altaan ääressä.


X

Salaisen Gestapoliisin ullakkohuoneeseen kokoontunut toisiinsa keskittynyt kolmikko ei ensin huomannut, että heitä osoitettiin pyssyllä. Kunnioitettu Päällikkö, Andero 'Angst-Angst' Köppelqvist, oli jännittänyt jousen ja osoitti nuolenpäällä vuorotellen koodinimi Paawon julmettua naamaa, mehumies von Korhosen vinyylihaalaria ja ilmeisen hämäyksen vuoksi agentti Muuraisen silmärillejä.

"En tiedä tarkkaan, mitä varten te kaikki olette sen perässä, mutta sen tiedän, että te kaikki olette mutilaatioveitsen perässä!" jyrisi lopulta Köppelqvistin ääni ullakolla kuin tuomiopäivän urkuharmonikka. "Saatte luvan selittää yksi kerrallaan!”
"Nyt taidan ymmärtää", Sorto Muurainen julisti mieli kirkkaana kuin Mustanmeren kesätaivas. "Mehukeisarin riikintaalerit ovat peräisin meidän poliisiyksikkömme porsaanreikäisestä budjetista. Kuka niitä on jaellut – vanhimpien neuvoston ikänestoritko? Ei ainakaan tuo meitä vastassa seisova ukonrähjä."
"Mitäh?" ällistyi Paawo. "Siinä tapauksessa seniorit ovat harhaanjohtaneet meitä kirkasotsaisia noviiseja. Meidän annettiin ymmärtää, että te – agentti Muurainen ja kunnioitettu Päällikkö Köppelqvist – saattaisitte olla vaikka bessarabialaisten vakoojia! Ja olemme kyllä ulkoistaneet sisävakoiluamme, mutta tuosta haalariukkelista en tiedä yhtään mitään."
"Minä tunnustan", mehukaiserwursti Matti von Korhonen ilmoitti luhistuneena kuin Jerikon muurit. "Olen vastaanottanut rahaa Salaisen Gestapoliisin vanhimpien neuvostolta. Mehunmyynnillä en tienaa kuin vitosen päivässä. Olen vakoillut, urkkinut ja tiedustellut kuin mikäkin James Pondi. Rahan lisäksi minulle lupailtiin kulttuurilomaa Bessarabiassa, mutta siitä ei ole kuulunut mitään. Niinpä päätin juuri lähteä sinne itse postiautolla ja ottaa muistona mukaan poliisiyksikkönne virallisen mutilaatioveitsen, jolla voisin kuoria määränpäässä viikunoita. Mutta nythän minä varmasti joudunkin vankilaan."
"Tuskinpa", Köppelqvist naurahti. “Sinulta otetaan vain rahat, avain ja veitsi pois ja pyydetään vaikenemaan. Tätä upouutta käytäntöä kutsumme ehdonalaiseksi vankeudeksi. Käytännössä sinusta tulee siis ihan tavallista köyhälistöä niin kauan kuin käyttäydyt kiltisti."
"Akka Parkujärvi voi tarjota sinulle vispipuuroa Suttulan baarissa", vinkkasi agentti Muurainen.

Salaisen Gestapoliisin kunnioitettu Päällikkö Andero 'Angst-Angst' Köppelqvist ja hänen alaisensa Sorto Muurainen katsahtivat toisiaan luottavaisina. Kähmijöiden peli oli pelattu ja valtakunta pelastettu.

THE END